Sodan jaloista nousevan Koillismaan esille tuominen ja sen asioiden ajaminen muodostuivat Rinteen Koillissanomien päätehtäväksi. Kuusamossa alulle pantu isojako oli jättihanke, samoin siirtoväen asuttaminen ja tieyhteyksien rakentaminen. Kulttuuri- ja urheilutoiminta tarvitsivat nekin huomiota paikallislehdessä.
1950-luvulla erääksi eniten yleistä huomiota herättäneestä kysymyksestä Kuusamossa nousi isojaon sivujuonteena esille paikallisen vesivoiman valjastaminen energian lähteeksi. Reino Rinne otti tähän kysymykseen luonnonsuojelua korostavan kannan 1959 tuoden Koillissanomien kolumnissaan näkyvästi esille vaatimuksen Kuusamon koskien säilyttämisestä luonnontilaisina. Pian Reino Rinne ja Koillissanomat olivat keskeisiä vaikuttajia Kuusamon ”koskisotana” valtakunnallisesti tunnetuksi tulleessa kiistassa, jonka vastapooleina olivat luonnonsuojelu ja teknis-taloudelliset arvot.
Koskisodan myötä Rinteen näkökulma luonnonsuojeluun laajeni ja hänestä itsestään kehittyi kriittinen journalisti, joka otti vahvasti kantaa metsänkäyttöön, maatalouden päästöihin, laajenevan matkailun haittapuoliin ja moniin muihin luontoa vahingoittaviin hankkeisiin. Hänen tärkein välineensä tässä vaikuttamisessa oli Koillissanomat. Hän joutui väistymään perustamansa lehden päätoimittajan tehtävästä 1968 ja ryhtyi jälleen vapaaksi kirjailijaksi.
Uuden sivun Reino Rinteen elämässä ja hänen kirjallisessa toiminnassaan avasi Alea-kirjan kustantama Anna minulle atomipommi (1970). Runoteoksessaan hän pyysi isältään atomipommia räjäyttääkseen vanhan maailman kappaleiksi, jotta raunioille voitaisiin rakentaa uusi. Tämä taivaalliselle isälle osoitettu ironinen hätähuuto näyttäytyi hänelle ainoana mahdollisuutena päästä irti vanhoista ajatustottumuksista, ihmisen ja luonnon väliseen tasapainoon. Teoksestaan Rinne sai Valtion kirjallisuuspalkinnon 1971.
Samalla utopistis-futuristisella, pohjoista näkökulmaa korostavalla linjalla Reino Rinne jatkoi tuotantoaan parikymmentä vuotta. Joissakin teoksissaan hän ylisti Koillismaan luonnonnäkymiä, toi toisissa esille elämän valtavirran syrjäyttämien ihmisten jaloutta, rakennellen muutamissa ”uforismeissaan” kuvitteellisia visioita yksinkertaisesta elämänonnesta.
Suurimman osan myöhäistuotannostaan hän julkaisi omakustanteina kirjallisuuden marginaalissa, kyeten näin säilyttämään omintakeisen ilmaisunsa, jossa leikkisä huumori ja vakava pohdiskelu lyövät kättä keskenään.
Kirjallisuutta:
Leskelä, Elli, Reino Rinne. Nuoruus ja vaellusvuodet. Kuusamo 1989.
Sillanpää, Pertti, Aatos, eetos ja paatos. Reino Rinteen pohjoinen puheenvuoro ympäristökeskusteluun. Vaajakoski 2006.