Lähde: J. Juhani Kortesalmi ”Vanha Kuusamo kertoo” s. 183-184 & 206
Lintukotolan tarina
Kaukaisten merien takana, siellä missä Päiväntasaajan tuulet ovat lämpimiä ja yöt lempeitä, sijaitsee Lintukotola, lintuparvien salainen kesämaa. Kun Suomessa talvi alkaa saapua ja metsät hiljentyvät, linnut nousevat taivaalle ja suuntaavat kohti tätä saarta ”Amerikan valloissa”, kuten vanha tarina kertoo.
Lintukotolassa linnut viettävät koko talven. Ne eivät muni tai rakentele pesiään siellä, eivätkä kiirehdi mihinkään. Ne vain lepäävät ja nauttivat lämmöstä.
Kun kevät koittaa ja linnut valmistautuvat palaamaan takaisin Suomeen, ne jättävät jälkeensä höyhenpeiton, joka leijailee pitkin saaren rantoja. Höyheniä kerätään laivalasteittain, kerrotaan: ”Että siellä oli lintuo.”
Sitten, kun ensimmäinen lämmin tuuli puhaltaa pohjoiseen päin, linnut lähtevät. Ne palaavat Suomeen, ja vasta kotiin tultuaan aloittavat pesien rakentamisen.
Revontulten synty
Kun merellä nousee kova ilma, joka lyö korkeina aaltoina kallioihin, syntyy valoa taivaalle.
Sinne, missä meri milloinkin on revontulten suunnassa, ilmestyy loimu. Useimmiten se nousee ”pohjastaevaalle ja luvepohjaselle”, kuten vanhat ihmiset sanoivat. Taivaan rannoille syttyy vihreää ja punaista hehkua, joka aaltoilee kuin vesi.
Tulikettu
Metsissä kulkee olento, jota kutsutaan Tuliketuksi. Repolainen on musta, mutta kun se juoksee, sen turkki loimottaa kuin tuli. Niin kauan kuin Tulikettu pysyy liikkeessä, sen liekki elää, mutta kun eläin pakenee aamuun, päivä valkenee ja tuli katoaa.
Vanhoissa kertomuksissa Tuliketun turkkia pidettiin ruutikellarin valona. Sen loimu ei koskaan sammunut.
Vedenhaltijoiden tarina
Sanotaan, että jokaisessa vedessä asuu haltija. Niin järvissä kuin puroissakin, missä vesi lepää tai liikkuu. Jos vesi joskus katoaa ja järvi kuivuu kokonaan, jää haltija ilman kotiaan. Silloin sille tulee hätä, ja sen on lähdettävä.
Kerran eräs järvi päätettiin kuivattaa. Järvenpohjaan kaivettiin oja, joka johdettiin vanhaan puroon. Puroa syvennettiin, jotta vesi virtaisi pois. Ojansuulle, niskalle, ilmestyi eräänä aamuna tummasilmäinen matkalainen. Nainen seisoi siinä kuin tyhjästä ilmestyneenä ja näytti hätääntyneeltä. Hän kulki pitkin ojan pohjaa kuin etsien jotakin, ja aina siellä missä vesi oli syvempää, hän sukelsi hetkeksi piiloon. Lopulta hän pääsi seuraavan järven puolelle. Hän lipui veden halki ja sukelsi järven syvimpään kohtaan, aivan kuin olisi vaistonnut sen paikan.
Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten järven pintaa alkoi kuplia. Vesi pyörteili, ja äkkiä sen syvyyksistä nousi kaksi hahmoa. Kaksi haltijatarta.
Ne tarrasivat toisiinsa kiinni niin rajusti, että vesi pärskyi metsänlatvoihin asti. He taistelivat puolen päivän ajan. Välillä veden päällä, välillä sen alla, kunnes lopulta toinen heistä alkoi nyyhkyttää luovuttaneena. Hän oli järven alkuperäinen haltija, joka oli yrittänyt puolustaa kotiaan. Toinen, tulokas, oli kadonnut syvyyksiin.
Ja niin, kaikessa hiljaisuudessa, molemmat vajosivat takaisin pinnan alle. Sieltä he eivät enää nousseet. Ei voittaja eikä häviäjä.
Siitä päivästä lähtien sanottiin, ettei järvessä ollut enää haltijaa lainkaan. Siksi siellä kaikki eli ilman, että mikään olisi niitä vartioinut: kalat, sammakot, linnut ja ihmiset. Haltijat olivat kadonneet. Toiset sanoivat, että he olivat tappaneet toisensa. Toiset taas kuiskivat, että ehkä he vain lähtivät pois sinne missä vesi on syvempää ja rauhallisempaa. Mutta järvi oli joka tapauksessa jäänyt tyhjäksi.
Valkoinen peura: Viisjärven tietäjän tarina
Lähde: J. Juhani Kortesalmi ”Vanha Kuusamo kertoo” s. 214
Sallan Vuorikylän kohdalla, Oulangan pitäjän Tumtsan kylän pohjoispuolella, sijaitsi aikoinaan Viisjärvi. Sen rannoilla eli kaksi lappalaissakkia. Viisjärven vierellä oli Orijärvi, ja näitä kahta järveä erotti kapea kannas. Kannaksella asui tietäjä, jonka väestä eli voimasta kerrottiin kummallisia asioita.
Tietäjällä oli kyky muuttaa ihminen poroksi ja toisinpäin. Hän pystyi itse ottamaan ison vaatimen hahmon ja juoksuttamaan peuroja ampujien eteen. Siksi häntä pelättiin ja kunnioitettiin.
Eräänä päivänä yksi Viisjärven asukkaista tuli pyytämään tietäjältä neuvoa: hän halusi oppia saamaan peuroja samalla tavoin kuin tietäjä. Tietäjä suostui, mutta asetti ehdon:
”Sinun pitää luvata, ettet vahingoita sitä valkoista ja komeaa naaraspeuraa, joka menee lauman edellä. Muut saat ampua kaikki. Jokainen peura kiertää saaren, ja kun piiloudut, voit ampua ne yksi kerrallaan. Mutta muista: viimeistä, valkoista peuraa et saa ampua.”
Kysyjä lupasi. Hän asettui väijyksiin ja teki kuten tietäjä oli neuvonut. Peuroja tuli saaren kiertäen, ja hän ampui monta kymmentä. Mutta kun viimeinen, se valkoinen peura ilmestyi näkyviin, hän menetti malttinsa ja ampui senkin.
Se oli kohtalokas teko. Valkoinen vaadin oli tietäjä itse. Se sama, joka oli antanut neuvon. Kun totuus selvisi, Viisjärven väki kokosi paikalle suuren honkaisen ristin muistoksi teosta ja sen seurauksista.
Tapahtuman kerrotaan sattuneen ennen ”suursotaa”.