Väinö Määttä, talvievakkoon

Väinö Määttä:
Nii emminä tiiä sillon lähtiissä niinkään, mutta sitte ku mentiin Sodankyllään….??????… Sielloli se talo, jossa me oltiin, ni kaikki lapset rupes itkemään. Nii ja isä jäi vielä tänne, se ei ollukaan meijjän mukana. Ja sitte minun vanhempi sisko jäi ja isä jäi tänne ja ne tuli sitte myöhemmin. Me tultiin me muut sillon ensin sinne talloon.

Kari Kantola:
No jos kertosit siitä matkasta ku lähitte?

Väinö Määttä:
Mehän ensin ku lähettiin ni mentiin ???Törmäseen??? ja siinä jouvuttiin oottamaan sitä linja-autoa monta tuntia, iltapäivälle. Siihen tuli se auto ja sittehän me lähettiin ja Ouluntietä mentiin Pudasjärvelle asti. Pudasjärveltä kääntyy sitte se tie, joka mennee Sodankyllään. Sodankyllään sitte ku mentiin ni siellä oli jo hevosia vastassa. ???Hummalan Heikki???, oli niinku puhelinkeskus, oli siinä talossa ja ne oli siellä sopineet, että ku evakkoja tulloo ni mikä mihinki viiään, kato tuota ni talloihin. Että se otti niistä talloista selevää, mihin talloon otetaan evakoita ja niitä oli melekein joka talossa, vaikka ne talot oli pikkusia, ni siitä huolimatta niitä oli niitä evakkoja, kymmenenki saatto toisin paikon olla. Meki ku mentiin ni se oli paljo pienempi se pirtti ku tämä oli, ja yks kamari siinä oli, mut seki oli kylymillään. Ja se talo oli jukolauta nii kylymä että piti lattialla nukkuo vaatteet päällä, ei voinu ottaa vaatteita poes. Talonväkkeä oli yks vanaha muori ja yks poeka.

Sitte siinä oli yks vielä huono puoli, ku siinoli mylly. Sitte niitä kylän miehiä ku tuli mikä mistäki sinne myllyyn, ni nehän joutu olemaan siellä vielä yötä niissä pienissä tilloissa, että pääsi jauhamaan niitä jauhoja. Siinei monta neliöö miestä päälle aina ollu sitä lattiatillaa. Pieniä, kylymiä ja eikä ollu mittään nykymaaliman mukavuuksia. Sitä osannu kuvitellakaan sillon nuorena poekana, että semmosia on olemassa.

Kari Kantola:
Miten se isäntäväki suhtautu teihin? Asuko se itekki siinä?

Väinö Määttä:
Kato se oli se vanahan miehen poeka, vanahan emännän poeka. Kyllä meillei ollu millonkaan mittään sen talonväen kanssa, ne oli oikein ystävällisiä ihmisiä kyllä, vaikkei se elämä ollu kaksista…pari oli lehmää ja…

Kari Kantola:
Elikkä te tavallaan heleposti ymmärsitte toisia, ku olitte aika samanlaisista lähtökohista?

Väinö Määttä:
No oltiin. Vaikka me tultiin niinku heille. Siinä oli jotaki kolome-neljä kilometriä sinne ??? talloon, iso vanha kylä. Ja ihme oli semmone talo, missä oli kauppa ja ratio. Me iltasella, että lähetäänhän kuuntelemaan, että onko nyt hävitty tai voitettu, ku se sotahan oli käynnissä. Aena käytiin iltasella kuuntelemassa ni se poeka lähti meille mukkaan, se talon poeka. Ei se koskaan niin että.

Kauan sitä soeteltiin ja sitte kevätpuoleen, että millon me päästäsi tänne tulemaan. Mutta se oli taas yks huono, ku ei oltu aurattu Ouluntietäkään sillon, että miten me täällä eletään. Sitte se kuitenkin loppujen lopuksi tuli se tieto kevväällä ja se oli niin kevättä, että ku me tultiin tänne kotia ni se oli helluntai-lauantai. Ja eikö se sillon oo ollu toukokuu, että sielläki alako olla jo maat sulat ku me lähettiin. Setävainaja osti sieltä mustilaisilta hevosen ja 2500 makso siitä hevosesta. Sittehän niitä tietenni ostettiin niitä vehkeitä ja saatettiin raha panna sen hevosen mukkaan. Siinä niitä tuli sitte niitä vehkeitä sen matkassa. Minä ja isä ja sitte se vanhempi sisko, mikä on tuola Mikkelissä, ni tultiin kolomestaan lehmien kanssa ja tavaroijen kanssa. Äiti ja ne minun siskot ja veljet ne jäi vielä sitte sinne. Se aeka kauan kesti, että ne pääsi tulemaan sitte tänne. Isä kävi ne sitte hakemassa.

Kari Kantola:
Oliko teijjän vaikee tulla toimeen sitte, vai?

Väinö Määttä:
Ei, ei. Kato ku se siskohan oli minusta vanhempi, se on -22 syntyny, ni sehän oli jo 17v, kaheksallatoista. Sehän laetto ruokaa ja sitte ku meillä oli tuolla nuo… minen sitä muista mistä sitä sitte saatiin kahvia ja sokeria, että joko sitä heti alako kirkolla olemaan. Kuitenki meillä oli täällä perunat, täällä lattian alla oli sillon kellari. Sitte ku meillä niitä jyviä oli tuolla lavossa ja niitä jyviä sieltä haettiin ja meilloli mylly tuossa 3-4km päässä, sitte siellä jauhettiin niitä jauhoja ja aenaki sitte saatiin kato rieskaa ja leipää ja perunoita oli ja sitte kevväällä alettiin saamaan kaloja. Mutta sitä en muista, miten se oli, kai sitä on kahavea keitetty ja sitä on ollu, että ei se kyllä näläkä ollu.

Kari Kantola:
Sinä sanoit, että sinä karjan kans tulit? Tulitteko te kävelemällä? Kerrotko sen reitin, mitä te kulitte karjan kans?

Väinö Määttä:
Kävelemällä. Ensin tultiin tänne Kouvalle Sodankylästä. Sitte tultiin Anneenrantaan. Sitte tultiin Kynsiläiseen. Kynsiläisestä sitte tultiin Korpualle Oulun maantielle. Korpualta tultiin sitte Tasalaan.

Kari Kantola:
Entisen Autolan kohallako?

Väinö Määttä:
Autolan kohalla, mutta itäpuolella tietä. Siinä oltiin sitte yötä ja sitte tultiin tänne sitte seuraavana päivänä. Se oli vielä niin huono se jää, justiin päästiin Tolopansalamesta pois jäitä myöten. Maantie oli jo sitte aika sula ja sitte oli kaikkein huonoin vielä se aeka, ku justiin ku se sullaa ja routa sullaa ni se upotti melekeen jalakapohjiin asti, soli vaikee kävellä. Lauantaina tultiin kottiin, sitä ei ihminen voi olla onnellisempana, sillon nuorena miehenä, tuntuu vieläki että ku koti, mutta ku talavi oltiin evakossa, ni tuntu se ku ois taivaaseen päässy.