Elvi Törmäsen, Lapin sodassa jalkaisin Oulaisiin muistelma

Elvi Törmänen:
-40 syyskuu. Vielä jäi, pellot, ohrat niittämättä. Rukkiit, paljo ruista viljeltiin ja ohraa. Perunat jäevät maahan, soli syyskuun alakupuolisko. Sen minä muistan, kun tuli polliisit siihen, että nyt pittää lähteä. Ja sitä lähettiin. Mutta sitten meijät ajettiin tuonnepäin.

Kari Kantola:
Elikkä te lähitte sitä Sossonniementietä pitkin?

Elvi Törmänen:
Niin, sitä Kantokyläntietä tultiin. Ja siitä sitten, valistustalo vae mikä siinä nyt on ollu sillon…

Kari Kantola:
Suojeluskuntatalo.

Elvi Törmänen:
Niin, suojeluskuntatalo. Ni mentiin Noukavaaraan.

Kari Kantola:
Eli Meskusvaarantietä?

Elvi Törmänen:
Niin, sitä Meskusvaarantietä. Ja taas mentiin sinne syvään selekosiin. Ei päästettykään meitä ennää tänne Ouluntielle. Perunamaat jäevät ja ohrat jäevät, mut minun isä ja äeti sitte lähtivät hevosella menemään. Eihän sieltä soeta ja soavia, eihän sieltä pääse hevosen kans.

Kari Kantola:
Oli kesäkeli.

Elvi Törmänen:
Niin se oli. Semmoset pitkät, pitkät, pankoiksi sanottiin, etu- ja takapuolella. No me lähettiin niijen lehmäin kans, minä ja minun tätivainaja. ??? Ja meilloli vielä meijän karja, ja naapurin karja, ja vielä kolomannenki naapurin karja. Ja ku me lähettiin ni kolome viikkoa meitä talutettiin , ni Oulaisiin sitte.

Kari Kantola:
Mitä reittiä te kulitte?

Elvi Törmänen:
No mehän mentiin Posion kautta ja sieltä, voe hyvä sylyvi ku muistasi. Yksi salamiki oli semmonen, että minen oo eänkuuna päevänä nähny. Siihen salameen piti ajjaa ne elukat, sielloli lehmiä, sielloli sonnia, sielloli vaekka mitä. Ja sitte ihmisille oli tehty semmonen, oliko siinä yks lauta vai kaks, kuitenki riukuja pitkin. Ja sitte oli yksi sonni oekeen semmonen äksy, ni sen minä muistan ku ne miehet sen pieksi ja hakkasi ja se sitte puolipökerryksissä sitte saatiin. Niin sitä mentiin, toisin päivin kymmenen viistoista ja saatettiinpa mennä enemmänki. Sieltä mentiin tietysti Posion, Lohirannan ja sieltä kautta. Ja sitä taas kulettiin sieltä Sarakylän kautta. No sitä aena päevä kulettiin ja yötä oltiin.

Sitte tultiin Kurenalle. Siitä ku Kurenalta sillasta mentiin näen, täältä Kuusamosta päin. Siinoli saksalaeset. Ku päästiin sillan tuolle puolen, ni sillon se oli paukaus. Ja siinä oli sitte vasemmalla käellä, ku kääntyy keskustaan. No siinoli maantien vieressä sitte pieni punanen talo ja siinoli aetaa sitte tehty. Siihen pantiin lehmät. Sitä minä en muista, totta niillä oli kaekilla kaulassa omat narusa, eihän niitä muuten oes saanu missään kiinni, nehän oes loikkinu siellä ympäri ämpäri. Ja sitte oli niin pikkunen, ne lehmät ruokittiin ja kellä lie ollu omassa repussa ollu evästä ni syököön ja kellä ei. Ei siellä ollu monessa kohti niitä ruuanlaettoa siellä selekosessa, että jossain kohteessa, että hernekeittoa saatiin. Että ei ollu ruoka kyllä oikeen monitahonen.

Ja sitte siinä ku yövyttiin, ni siinä pirtissä oli niin, että ku iltasella jos panneusi kylelleen, ni siitä saat aamusella nousta. Niinku silakat suolassa. No siitähän sitä mentiin sitte Muhoksen kautta ja sieltä, ettei käyty Oulussa ollenkaan.

Kari Kantola:
Miten te Oulujoen menittä yli?

Elvi Törmänen:
No siellä mentiin tuolla, semmonen kait se oli, roomu, miksi sitä sanotaan…

Kari Kantola:
Ponttooni?

Elvi Törmänen:
Ponttooni niin. Ja siinähän oli vähäsen niitä kehikoita, siihen me pantiin niin…

Kari Kantola:
No näkykö saksalaisia matkan varrella paljonki?

Elvi Törmänen:
Ei. Niitei näkyny ku siinä sillon sillalla. Siinä Kurenalla. Niitähän oli sitten suomalaisia, meikäläisiä, oli teällähi aena ku mentiin… monesti minä vitsailen lapsille ja lastenlapsille, että sotilaat pakin kans tuli ku siinä lypsää tirruutettiin. Ei niitä siivilöitä, kuka hullu ne vielä kaekki kulettaa matkassa. Ei ne poijat ollu ranttuja, siihen pakkiin lypsettiin. Monesti nämä tulloo mieleen…

No sitte ku sinne alaspäen mentiin, ni tuota… soli Mikkelin, ihan Mikkelinpäevä, soli kolome viikkoa jatkuvaa, ei oltu yhessäkohti ensimmäistään päevää. Ei niinku sillon ensimmäiseen evakkoon lähtö, ni sitähän oltiin suurimman osan aekaa.

Kari Kantola:
Minne saakka te kävelittä?

Elvi Törmänen:
No sinne Oulaisiin. Oulaisiin saakka. Kolome viikkoa.

Kari Kantola:
Monet Liminkaan käveli, sieltä sitte oli juna.

Elvi Törmänen:
Ei, ei meitä. Se oli Mikkelipäevä ja se oli pyhäpäevä. Voe mullaki oli nämä kantapäät ihan vereslihalla. Ku ykspohjaset nahkakengän lituskat oli ja siellä soeta ja siellähän vaekka mitä. Minä saerastin sitte niitä jalakoja tuota, soli isä ja äiti niinku siihen talloon ottanu ja ?????????? (pitkä pätkä, ei kuulu)

No siinoli sitte semmonen iso maatila, keskellä kirkonkyllää Oulaisissa. Siinoli sitte semmosia kömmiä, ni sinne sitte… lehmät ja lähimmän naapurin semmonen, siltä äiti oli viety tuonne Nokialle, sinne etelään ja sitte se poeka oli niinku meillä….huushollissa. Ja niin pikku huone sitte, sopuhan se sijjaa antaa sitte ja siinä talossa oli hirveän paljo evakoeta. Kuin meitä olikaan paljo, yhet kahet kolomet neljät, neljät lapset.

Kari Kantola:
Mikä sen talon nimi oli?

Elvi Törmänen:
Jaakola. Ja me vieläki pietään ????, tuollahi puhelimella.

Kari Kantola:
Se oli niin hyvä talo sitte?

Elvi Törmänen:
Voe voe voe, ja sitte sehän oli lokakuun, mitä se nyt oli, syys-lokakuun vaihteessa. Siitä ku rätnätään kolome viikkoa taaksepäin. Niinni siinä oli iso maatila ja siinä oli isäntä ja emäntä, ja kaks lasta. Sitte oon kuullu sen jäläkeen, että moni on saanu semmoset ikävät muistot, vaan meillä ei oo ikävät muistot. Ne oli niin ystävällisiä, minä muistan, monestikki minä, no siitä on toesta vuotta aekaa, ku minä oon käyny siinä evakkotalossa, siinä Jaakolassa. Se joka pyhä kirkonmeno-kahvit hyysäsi se muori kenellä oltiin. Ei se vanha ollu sillon, vaan muori oli sillon, nyt se on yli 70v. Se kaekki evakot käski ja pitkä pirtin pöytä, hirveän pitkä pirtin pöytä. Siinä ne juotiin sitte ne kahvit.