ANNA-MAIJA PUROILA
Artikkelissa Puroila kertoo elämästä ja ihmisistä äitinsä lapsuudenkodissa Tavajärven Mannilassa.
Suvun asuinsijoilla
Seison Mannisen suvun asuinsijoilla, Tavajärven Tavaniemessä. Olen korkealla, näen kauas. Niemen joka puolella aaltoilee Tavajärvi, ja järven takana häämöttävät Nuorusen ja Ukonvaaran muodot. Näillä main oli joskus Maija-äitini syntymäkoti, Mannila. Näitä maisemia hän katseli lapsena, tänne kasvatti juurensa. Ennen elämää täynnä olleet tienoot huokuvat nyt hiljaisuutta ja muistoja menneistä sukupolvista. Poissa ovat rakennukset ja polut, kasvimaat ja pellot. Pihat kukkivat horsmaa ja puskevat vadelmapensaita. Juuri ja juuri pystyn kävelemään pöheikön seassa. Mutta vadelmapuskien keskellä on monta korkeaksi kasvanutta puuta. Niiden ympäriltä löydämme Mannilan vanhan kivijalan. ”Tässä oli kamarin nurkka”, äitini sanoo. Katseeni kiertää. Mannilan pihaan vuosikymmeniä sitten istutetut sembramännyt kurottavat korkeina taivasta kohti. Aikaa nähnyt haravakone seisoo pientareella, kuin hyljättynä. Ruostunut pyykkipata on kumollaan kauempana rannassa. Mannisen suvun historia, kotiseudun menettäminen koskettaa. Täällä ovat minunkin sukujuureni. (Anna-Maija Puroila)
Tavajärvi on ollut elämässäni niin kauan kuin muistan. Se on ollut läsnä Maija-äitini kertomuksissa hänen lapsuudestaan, sota-ajasta, evakkomatkoista ja menetetystä kotiseudusta. Kuusamon luovutetulle alueelle jääneen kodin kaipaus väritti äitini elämää. Kun pääsin käymään Mannilan entisellä paikalla Tavaniemellä parikymmentä vuotta sitten, kuulemani kertomukset Tavajärvestä ja Mannilasta konkretisoituivat. Ne sembramännyt, joista olin kuullut ja joita olin käynyt vanhempieni kanssa tähyilemässä Kuntivaaralta, olivat käteni ulottuvilla. Voin aistia puut, tuntea karhean kaarnan käteni alla. Mannilan pihamaalla seisoessani ymmärsin, miksi äitini tunsi koti-ikävää lapsuutensa maisemiin. Saatoin kuvitella pihamaalle talot, aitat, aikuiset arjen askareisiin, lapset leikkeihinsä.
Tavajärvellä käynnistäni on vierähtänyt aikaa. Mielikuvat ovat haalistuneet, Tavajärvellä joskus asuneet kertojat ovat poistuneet ajan rajan toiselle puolen. Haluaisin tietää enemmän, herättää muistot henkiin, kertoa jälkipolville: Miten Mannisen suku saapui Tavajärvelle? Keitä olivat Maija-äitini kertomuksissa esiintyvät ihmiset? Miten Mannilassa elettiin? Tutkin arkistoja ja sukuluetteloja, luen Kuusamon luovutetulle alueelle sijoittuvaa kirjallisuutta, selaan äitini tietokoneelleen tallentamia tiedostoja, luen puhtaaksi kirjoitettuja haastatteluita. Pala palalta rakennan kuvaa esivanhempieni elämänpiiristä ja äitini syntymäkodista, Mannilasta.
Näkökulmaani voi luonnehtia kerronnalliseksi. Ajattelen, että kertomalla jaetaan ja tehdään ymmärrettäväksi menneisyyttä. Lähestyn Tavajärveä ja Mannilaa koskevia arkistolähteitä, kirjallisuutta, valokuvia ja ihmisten muisteluita kertomuksina, jotka avaavat näköaloja Kuusamon luovutetulla alueella asuneiden ihmisten elämään. Annan artikkelissa tilaa erityisesti Tavajärvellä eläneiden ihmisten kertomille elämänmakuisille muistoille. Kirjoittajana olen yksi kertojista: Tavajärveä ja Mannilaa koskevan materiaalin avulla punon yhteen, tulkitsen ja uudelleenkerron aiemmin elettyä ja kerrottua elämää. Lähden liikkeelle Mannisen suvun saapumisesta Tavajärvelle 1800-luvun alussa. Artikkelin ajallinen painopiste on kuitenkin 1890-luvun lopun ja sota-ajan välisellä ajanjaksolla. Artikkelin sisältämät moniääniset kertomukset ovat aikaan ja paikkaan kiinnittyneitä. Siten ne heijastelevat laajemminkin ajankuvaa ja elämäntapaa Kuusamon luovutetun alueen kylissä, vaikka artikkelin keskiössä on Mannila Tavajärvellä.[1]
Mannisten tie Tavajärvelle
Länsipäässä [Tava]järveä näkyy suuri korkea Autiosaari. Tavajärveläinen taru kertoo, että siinä on ennenmuinoin asunut Nikunas-Lauri niminen lappalainen. Kerran oli tämä joutunut riitaan Rovaniemeläisen lappalaisen kanssa metsästysmaista. Rovaniemeläisen täytyi alistua, mutta kuitenkin hän ähmissään pahoitteli torniolaiselle: ”Nikunas Lauri Tavajärvi ku häntää vajava penna ajautuu minun hankkasmailleni.” Nikunas-Laurin kuoltua on saari aina ollut asumattomana, josta se on nimensäkin saanut. Eihän kukaan uskalla asua sellaisella paikalla, jossa ennen on noita rikeerannut, sillä Nikunas-Lauri oli noita ja mahtava olikin. (Uljas Vuorio)[2]
Mannilan tila on ollut alun perin osa laajempaa Tavajärvi-nimistä uudistilaa. Vanhimmat tiedot Tavajärven asutuksesta löytyvät ajalta, jolloin alueella liikkuivat ja asuivat Kuusamon alkuperäisasukkaat, saamelaiset. Noin vuonna 1640 syntynyt Niila Antinpoika Aikasarria -niminen saamelainen lautamies piti tiettävästi kesäpaikkaansa Tavajärvellä. Ei ole kuitenkaan varmuutta siitä, kuinka vakituisesti Niila perheineen asui Tavajärvellä. Tavajärven ensimmäisenä vakituisena asukkaana pidetäänkin hänen poikaansa Lauria (s. noin 1665-1670). Laurin aikana perheen sukunimeksi vakiintui asuinpaikan nimi eli Tavajärvi.[3]
Lauri Tavajärven pojat rakensivat Tavajärvelle uuden talon ja muita rakennuksia. 1740-luvulla Tavajärven tila alkoi jakaantua kahdeksi veroa maksavaksi tilaksi. Näistä osista muotoutuivat aikanaan Tavajärvi-Vainion (No: 6) ja Stjernan (No: 7) tilat. Yksi Tavajärven sukuun kuuluva mies, Juho Tavajärvi, oli pestautunut sotilaaksi ja ottanut sukunimekseen Stjerna. Tästä sukunimestä johdettiin tilan toisen osan nimi Stjerna, joka kyläläisten puheessa taipui muotoon Serna tai Seerna. Stjerna-sukunimeä käyttäneitä ihmisiä on asunut molemmilla puolilla Tavajärven tilaa. Vuosikymmenien mittaan näitä Tavajärven kantatilasta lohkottuja tiloja jaettiin edelleen. Esimerkiksi Tavajärvi-Vainiosta erottui Mannila ja Stjernasta Pitkäaho. Näin Tavaniemelle kehittyi useammasta talosta muodostunut lähiyhteisö laajemman Tavajärven kylän sisälle.[4]
Veijo Mannisen kokoamista sukuluetteloista voi seurata Mannisen suvun historiaa aina 1500-luvulle saakka. Tavajärven Mannisten kannalta tärkeä vuosiluku on 1809. Tuolloin Pudasjärven Puhoskylässä asunut Matti Laurinpoika Parkkinen-Manninen teki vaimonsa Kaisan kanssa tärkeän päätöksen: he lähtevät rakentamaan uutta elämää Kuusamon rajaseudulle. Muuton aikaan Matti ja Kaisa olivat lähellä 50 vuoden ikää, eivät siis aivan nuoria. Vanhempien mukana Kuusamoon muutti kuusi lasta: Lauri, Matti, Juuso, Heikki, Antti ja Kaisa. Lapsista vanhin oli muuton aikaan 18-vuotias, nuorin vielä taaperoiässä. Pudasjärven seurakunnan ulosmuuttaneiden luettelosta löytyy 19.2.1809 päivätty merkintä Matti ja Kaisa Mannisen perheen muutosta Kuusamoon. Merkinnän oheen on liitetty huomautus, jonka mukaan perhe oli hyvämaineinen, vanhemmat ja Lauri-poika olivat esteettömiä ehtoolliselle, eikä Laurilla ollut myöskään esteitä avioliiton solmimiselle.[5]
Matin ja Kaisan perheen tie johti Kuusamon Heikkilän kylään, Tavajärven rantamaisemiin. Asuinpaikaksi löytyi Tavajärvi-Vainion kruununtila. Tilan edellinen asukas, Matti Stjerna, jäi Mannisten tullessa syytinkiläiseksi. Matti ja Kaisa Mannisen lapsista Heikki palasi takaisin Pudasjärvelle. Muiden lasten jälkeläisiä löytyy myöhemmin Tavajärven Mannilasta, Kiviniemestä ja Hautaniemestä, Vatajärven Aholasta sekä Paanajärveltä.[6]
Tavajärven Mannilassa 1800-luvun loppupuolella
Matti ja Kaisa Mannisen kolmanneksi vanhin poika oli Juuso (s. 1796), jonka sukuhaaraan juontavat omatkin sukujuureni. Juuson jälkeläiset isännöivät Mannisten osaa Tavajärvi-Vainion kruununtilasta monen sukupolven ajan. Asiakirjoissa Mannila tulee esille tilan nimen liitteenä viimeistään 1870- ja 1880-luvuilla. Ajan tavan mukaan Manniset käyttivät sukunimenään myös tilan nimeä eli Mannilaa. Juuson jälkeen Mannilaa isännöi hänen poikansa Paavo (s. 1826). Paavon jälkeen hänen poikansa Juuso (Jooseppi, Josef, s. 1859) ja Iikka (Isak, s. 1872) jatkoivat tilan isäntinä. Sukupolvenvaihdos Paavolta Juusolle ja Iikalle näyttää tapahtuneen 1890-luvun puolivälissä. Suomalaisesta Wirallisesta Lehdestä löytyy kesäkuulta 1895 kuulutus, jonka mukaan Juuso ja Iikka Paavonpojat Manninen olivat hakeneet asumisoikeutta puoleen Tawajärwi-nimistä 1/8 manttaalin kruununtilaa.[7]
Koska Mannisten asuttama tila oli kruununtila, he eivät vielä tässä vaiheessa omistaneet tilan maita. Kruununtilalliset olivat valtion vuokralaisia, joiden toimintaa säänneltiin monin tavoin. Kruununtiloihin täytyi hakea asumisoikeutta, ja viranomaiset suorittivat tiloilla katselmuksia. Mikäli kruununtilallinen hoiti tilaa moitteettomasti ja maksoi hänelle määrätyt verot, tilan annettiin siirtyä eteenpäin samassa suvussa. Ilmeisesti Manniset hoitivat tilaansa hyvin, koska tila siirtyi suvussa monen sukupolven ajan. Mannisten osuus Tavajärvi-Vainion tilasta lunastettiin perintötilaksi vuonna 1900 eli Juuso ja Iikka Mannisen isännyyden aikana.[8]
Lehtikuulutus Mannilan asumisoikeudesta 1895.[9]
1890-luvun puolivälissä Mannilassa oli siis kaksi isäntää. Juuso Manninen oli jo perustanut perheen Lotta Johanna Palosaaren (s. 1857) kanssa ja saanut useampia lapsia, mutta Iikka Manninen oli poikamies. Näihin aikoihin alettiin Mannilaan rakentaa toista asuinrakennusta, sillä Iikka oli aikeissa mennä naimisiin. Uuden miniän tuloon oli jo valmistauduttu: aittarakennuksen yläkertaan oli varastoitu miniää varten muiden muassa sänkyvaatteita, turkki ja villaraanu.[10]
Kesän kynnyksellä, helatorstain aattona vuonna 1895, Mannilaa kohtasi kuitenkin traaginen onnettomuus. Karjakeittiössä syttyi tulipalo, joka levisi ja tuhosi Mannilan rakennukset. Tulipalossa kuoli talon Reeta-niminen piika. Tapana oli käyttää karjakeittiön pesän sytykkeinä höylän lastuja uuden talon rakennukselta, ja ilmeisesti näistä sytykkeistä palo pääsi leviämään ensin karjarakennukseen ja sitten muualle. Sanomalehti Kai’un uutisen mukaan palon leviämistä edisti kova tuuli: parissa tunnissa kaikki Mannilan rakennukset olivat palaneet poroksi. ”Sydäntä särkeviä valitushuutoja kuului palopaikalta kilometrin päähän.”[11]
Uutinen Mannilan tulipalosta.[12]
Selma Perttusen koti Lauttasaari sijaitsi salmen toisella puolella Tavaniemeen ja Mannilaan nähden. Järkyttävä tapahtuma piirtyi Selman mieleen:
Se tulipalo tapahtui Mannilassa, joka oli kahden talon keskellä, Vainio oli toisella puolella ja Stjerna oli toisella puolella. Silloin tuli varhainen kesä. Mannilan kumpikin isäntä oli korjaamassa niityn aitoja, vain vaimoväki ja lapset olivat kotona. Se tuli syttyi iltapäivällä karjakeittiöstä. Sitä taloa oli korjattu ja rakennettu, uudistettu vanha rakennus, laitettu hyvään kuntoon, ja uutta rakennusta oli valmistettu. Äiti kävi siellä, hän oli ompelija. Hän vei juuri sinne perheeseen nuoremmille pyhävaatteita. Se emäntä oli pyytäny, että ne pitäs joutua jo helatorstaiksi, ja äiti vei ne sillon aattona. Ja kun hän tuli kotiin, huomattiin meillä, että Mannila palaa, ja äiti pyörty paikalla. […]
Karja pelastui, muutahan siitä ei saatukaan, kun ei ollu miehet kotona. Siinä aivan lähellä Mannilaa asui munkki, kapean lahen toisella puolella. Se kun oli ahkera kylässä kävijä, niin se sattu menemään, kun oli kaunis keväinen ilta, ja jo kesäinen. Se sattu menemään sinne Mannilaan, ja kun oli huomannu, että karjarakennus on tulessa, niin oli huomannu ottaa kirveen kahvasta, ja niin toisen palvelijan kanssa pelasti karjan, hevoset ja kaikki ulos. En muista, miten lampaiden liene käynyt.
Mutta toinen palvelija; hänen kohtalonsa oli järkyttävä. Meille kotiinkin kuului, kun sitä huudettiin: ”Reeta, missä sinä olet? Oletko sinä Vainiossa, vai oletko sinä Stjernassa?” Ja eihän se vastausta voinu antaa, kun se oli heinälatoon menny. Huomattiin, että missä heinät oli ollu, niin sen lähellä oli ollu vatsallaan. Se jäännös, mitä siitä oli jäljellä, vanhin veljeni oli sen keksillä siepannu. (Selma Perttunen)[13]
Tulipalo uhkasi levitä Mannilasta lähitaloihin. Selma Perttusen mukaan Vainion talon seinän pintoihin oli lämmön vaikutuksesta alkanut kihota pihkaa. Stjernan suuntaan palopaikalta oli lentänyt palava tuohenkäppyrä, joka oli sytyttänyt karjarakennuksen. Vainio ja Stjerna saatiin kuitenkin suojeltua palon leviämiseltä.[14]
Mannilan rakennukset kesken olevaa asuinrakennusta lukuun ottamatta oli vakuutettu Kuusamon paloapuyhtiössä, joten Manniset saivat oletettavasti jonkinlaisia rahallisia korvauksia tulipalon tuhoista. Mannisen Juuson ja Iikan isännyys alkoi joka tapauksessa epäonnisissa merkeissä: kaikki rakennukset oli rakennettava uudestaan. Ensin tehtiin asuinrakennus, johon kuului iso pirtti, kaksi kamaria ja eteinen. Siinä asui aluksi koko perhekunta yhdessä. Kun Iikka Manninen meni naimisiin muutamia vuosia tulipalon jälkeen, tehtiin toinen, suurempi asuinrakennus. Juuso perhekuntineen muutti uuteen taloon, ja Iikan perheelle jäi tulipalon jälkeen rakennettu talo.[15]
Mannilan pihapiiriä Tavaniemellä
Ennen sotia Tavaniemellä oli yhteensä neljätoista taloa. Mannila oli Tavaniemen itäpäässä, keskellä niemeä olevalla korkealla harjulla. Sen lähimpiä naapureita olivat Vainio lännessä ja Serna itäpuolella. Talojen pellot olivat vierekkäin, piennarten erottamina. Aitoja naapurusten välillä ei ollut. Mannilan pihasta maasto laski sekä etelään että pohjoiseen. Pohjoisrantaan oli matkaa noin kilometri, etelärantaan vain puolet siitä. Pohjoisrannassa oli venevalkama, josta lähdettiin kauppaan Aittakumpuun. Sinne oli noin kahden kilometrin soutumatka. Koska Mannilassa elettiin omavaraistaloudessa, tarvetta kaupassakäyntiin oli kuitenkin aika harvoin. Etelärantaan kuljettaessa oli ylitettävä Tavaniemen talojen yhteinen karjankuja. Joka talosta johti pieni kujanpätkä tätä yhteistä karjankujaa kohti. Kujaa pitkin karja meni kesäaikaan laitumelle.[16]
Kesän alussa oli hauska päivä, kun lehmät pääsivät ensimmäisen kerran ulos. Kello oli ollut arvokkaimman lehmän kaulassa jo useita viikkoja, että se tottuisi siihen. Kun lehmät vapautettiin peräimistä, nepä eivät lähteneetkään takaovesta kujalle, vaan riistäytyivät pihalle. Lehmät juoksivat iloissaan ympäri pihaa, puskivat toisiaan ja ammuivat. Emännät olivat muka toruvinaan, mutta nauru suupielissä. Iloon oli aihetta: Talven ankaruus oli takana ja uusi kasvu ja elämä odotti. Vähitellen lehmät rauhoittuivat ja lähtivät tottelevaisesti kellokkaan perään kohti laidunta. Paimenet kulkivat lehmien mukana ensimmäiset päivät. (Maija Alajuuma)[17]
Mannilan pihapiirissä oli kaksi asuinrakennusta. 1800-luvun lopulla muotoutunut asumisjärjestys säilyi Mannilassa talvisotaan saakka. Juuson jälkeläiset asuttivat Mannilan toista taloa, Iikan perhe toista taloa. Ulkoa päin Mannilan talot olivat eri näköisiä. Juuson talo oli harmaa hirsirakennus, kun taas Iikan talossa oli maalattu ulkovuoraus ja nurkkapielet. Myös Iikan puolen navetta oli maalattu. Sotia edeltävänä aikana talojen vuoraus ja maalaaminen olivat vasta yleistymässä. Aikalaisten muisteluiden mukaan Tavajärvellä ja lähikylissä oli sekä maalaamattomia että maalattuja taloja. Talojen katot olivat pitkään tuohesta ja malkapuista tehtyjä malkakattoja. Kun Pitkäahoon Tavaniemelle saatiin pärehöylä, monet tavajärveläisetkin alkoivat vaihtaa talojensa kattoja pärekatoiksi. Erityisesti ulkorakennuksissa saatettiin käyttää myös lautakattoja.[18]
Pohjoisen puolella oli meidän itä-länsisuunnassa sijainnut harmaa hirsirakennuksemme. Länsipuolella pihaa etelä-pohjoissuunnassa oli Iikka-sedän punaiseksi maalattu rakennus. Lapsena tunsin kateutta. Toisten talo oli kauniimpi. Siinä kun oli valkoiset ikkunain ja ovien pielet ja nurkkalaudatkin valkoiset. (Maija Alajuuma)[19]
Vuoraus oli vasta aluillaan, mutta malkakattoja ruvettiin vaihtamaan pärekatoiksi, kun Pitkäahoon laittovat pärehöylän. Aittakummun Eemin talo oli vuorattu ja maalattu, Pekan rakennus oli hirrellä ja maalattu. Mannilan Iikassa oli vaakavuoraus ja eiköhän Sernan Iikka vuorannu ja maalannu ihan viime vuosina. (Lauri Manninen)[20]
Hemma Mannisen perhettä Mannilan pihassa. Vasemmalta Antti, Paavo, Eeva, Alma poikansa Vilhon kanssa sekä tunnistamaton henkilö. (Kuva: Veijo Mannisen kuva-arkisto)
Mannilan pihalla, takana Juuso Mannisen talo, oikeassa reunassa Iikka Mannisen talon nurkka. Henkilöt etualalla tunnistamattomia. (Kuva: Maija Alajuuman kuva-arkisto)
Juuson puolella Iikka-sedän taloa kutsuttiin ”Toisteksi”: oli Toisten talo ja Toisten navetta, Toisten riihi ja Toisten puoji. Iikan talo ja Juuson talo olivat nurkittain toisiinsa nähden. Molemmilla taloilla oli oma navetta, talli, puoji, riihi ja lato. Juuson perheen kasvaessa pihapiirissä ollut lammassuoja muutettiin kolmanneksi navetaksi 1920-luvun alkupuolella. Sauna oli etelärantaan menevän pihatien varrella sen verran kaukana, että talvisaikaan pienempiä lapsia ja vanhuksia vedettiin saunaan kelkalla. Kauempana Mannilan pihan itäreunalla oli neljän aitan rivistö. Juuson puolella oli kolme aittaa, joista yhdessä säilytettiin kaloja, toisessa viljaa ja kolmannessa vaatteita. Neljäs aitta oli Iikan perheen hallussa.[21]
Mannilan pihapiiri oli avara, sillä noihin aikoihin oli tärkeää, että vieraat kulkijat eivät päässeet yllättämään. Puiden arveltiin myös olevan ”haettona” ja varjostavan liikaa pihamaata ja asuinrakennuksia. Siksi Mannilankin pihapiirissä oli vain harvoja puita. Pihlajat tekivät poikkeuksen, sillä niitä on pidetty suomalaisessa kansanperinteessä pyhinä puina. Juuson talon pirtin päädyssä kasvoi pihlaja. Sen juurella oli hyvä paikka valokuvien ottoon. Pihlajan molemmilla puolilla olivat sembramännyt. Matalampia pensaitakin Mannilan pihalla kasvoi, ainakin mustaviinimarjapensaita sekä villiruusupensas, jota nimitettiin orjanruusuksi.[22]
Meidän pirtin päässä oli pihlajan kummallakin puolella sembramänty. Ne olivat pihlajan korkuisia, siis melko pieniä vielä. Tällä kyläkulmalla tällaiset puut olivat ainoat laatuaan. Isän veli Vilho oli käynyt metsäkoulun ja sieltä tultuaan istuttanut puut. Ne olivat todelliset pyhät puut. Koskaan niistä ei katkaistu yhtään oksaa. En muista edes neulasta männyistä irrottaneeni. (Maija Alajuuma)[23]
Mannilan pihapihlajan juurella 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Edessä vasemmalta Aili Manninen (myöhemmin Hast) ja Anna (Annikki) Manninen (myöhemmin Pohjola). Takarivissä vasemmalta Hilja Manninen (myöhemmin Kylli), Viivi Manninen (myöhemmin Alajuuma), mahdollisesti Alma Manninen (myöhemmin Tyvi) sekä Martta Manninen (myöhemmin Alajuuma). (Kuva: Kerttu Alajuuman kuva-arkisto)
Juuso Mannisen talon sisällä
Juuso Mannisen talossa oli tuon aikaisille taloille tyypillinen huonejärjestys. Talossa oli porstua, suuri pirtti, keittiö ja kaksi kamaria. Pirtti oli rakennuksen länsipäässä, keskellä taloa olivat porstua ja keittiö, ja kamarit olivat talon itäpäässä. Usein 1800- ja 1900-luvun taitteessa rakennetuissa kuusamolaisissa taloissa oli veranta, mutta Mannilan talon verannasta ei ole jäänyt kuvia, eikä vastaani ole tullut myöskään muistitietoja verannan olemassaolosta.[24]
Juuso Mannisen talon huonejärjestys. (Piirros: Anna-Maija Puroila)
Pihanpuoleista kamaria kutsuttiin tuvaksi. Maija-äitini on muistellut tuvan olleen kauniisti sisustettu. Tämän tuvan seinillä komeilivat ruusutapetit, vaikka noihin aikoihin oli tavallista, että kamareiden tapetoimiseen käytettiin sanomalehtiä. Tuvassa oli kaksi ikkunaa, joista toinen oli pihan ja etelän puolella. Toisesta ikkunasta saattoi nähdä aamuauringon Nuorusen ja Koutaselän suuntaan. Ikkunoissa oli vaaleat verhot. Etelänpuoleisen ikkunan edessä oli kukkateline, jonka päällä kukkivat Annansilmät. [25]
Tuvassa oli tumma, puinen sivustavedettävä puusänky, jonka selkänojassa oli kauniisti kaiverrettu koriste. Sen lisäksi huonekaluina oli punainen piironki ja pesukomuuti. Monet talon huonekaluista olivat Juuson ja Lotan nuorimman pojan Eetun tekemiä. Mannilan naisten kädentaidot tulivat esille tuvan tekstiileissä. Tuvan vaaleaksi maalattua lattiaa peittivät raidalliset räsymatot. Sängyn peittona oli kotona kudottu villaraanu. Pesukomuutin yläpuolella oli pyyheteline, johon oli asetettu koruompelein kirjottu pyyheliinanpeitto.[26]
Minun lapsenmieltäni kiehtoi tässä huoneessa kattolamppu: sininen öljysäiliö, valkoinen kuupa, kirkas lasi tulta suojaamassa ja messinginvärinen rei’itetty lasinpidike ja sydämennostoruuvi. Lamppu saattoi olla Vasselen, naapurissa asuneen erakkomunkin Pietarista tuoma. (Maija Alajuuma)[27]
Tupa oli talon paras huone. Kun taloon tuli vieraita, heidät vietiin tupaan syömään ja kahvittelemaan. Tupa oli myös vanhan pariskunnan, Juuson ja Lotan, nukkumahuone. Kun Juuso kuoli vuonna 1934, tupa jäi Lotta-mummun huoneeksi.[28]
Suurperhe Tavajärven Mannilassa
Ennen sota-aikaa Mannilassa asuttiin ajan tavan mukaan monen sukupolven muodostamassa suurperheessä. Juuso ja Iikka Mannisella oli kummallakin suuret perheet. Lapsikuolleisuus oli noihin aikoihin yleistä, ja lapsen kuoleman aiheuttamaa surua oli koettu myös Mannilassa. Juuso ja Lotta Manninen saivat yhdeksän lasta, joista kolme kuoli lapsuusiässä. Iikka ja Sohvi Manninen joutuivat saattelemaan hautaan yhdestätoista lapsestaan neljä. Enimmillään Mannilan pihapiirissä näyttää asuneen yli kaksikymmentä henkeä, joista suuri osa oli lapsia tai nuoria.[29]
Juuso ja Lotta Manninen. (Kuva: Maija Alajuuman kuva-arkisto)
Sohvi ja Iikka Manninen. (Kuva: Maija Alajuuman kuva-arkisto)
Juuson ja Lotan lapset alkoivat perustaa perheitä aiemmin kuin Iikan ja Sohvin lapset. Juuson ja Lotan tyttäret Anna-Kaisa ja Alma avioituivat 1910- ja 1920-luvuilla ja muuttivat pois Mannilasta. Toiseksi vanhin poika Vilho pääsi Rovaniemelle metsänvartijakouluun vuonna 1906 ja muutti valmistuttuaan Kivennavalle metsänvartijaksi. Kolme pojista, Hemma (Herman), Pekka ja Eetu (Edvard), jäivät Mannilaan. Hemmalla ja Pekalla oli monilapsinen perhe, mutta Eetu eli Mannilassa poikamiehenä.[30]
Eetu Manninen (keskellä), oikealla puolellaan Eemil Aittakumpu. Vasemmalla oleva henkilö tunnistamaton. (Kuva: Maija Alajuuman kuva-arkisto)
Hemma avioitui leskeksi jääneen Eeva Välijärvi-Kämäräisen (os. Riekki-Enojärvi) kanssa vuonna 1907. Heille syntyi kymmenen lasta, joista yksi kuoli pienenä. Kuusamon seurakunnan arkistosta löytyy merkintä, jonka mukaan Veikko Arvi Hermanninpoika Manninen kuoli 8.12.1924 neljän kuukauden ja 24 päivän ikäisenä. Hilja Kylli oli pikkuveljensä kuollessa kymmenvuotias. Hän on muistellut, että veljen kuolema tapahtui talvisaikaan, jolloin Mannilan miesväki oli savotoimassa, eikä talosta löytynyt velivainajan hautaan viejää. Tädin mies oli lopulta vienyt veljen kirkonkylälle hautaan. Hemma ei ehtinyt olla Mannilan tilan omistajana, sillä Juuso-isä antoi Hemman osuuden Mannilasta suoraan Hemman ja Eevan pojille. Hemma kuoli vain 47-vuotiaana vuonna 1933.[31]
Eeva ja Herman (Hemma) Manninen. (Kuva: Veijo Mannisen kuva-arkisto)
Pekka ja Mari Mannisen perhettä 1920-luvun lopulla. Vasemmalta Aili, Pekka, Mari ja Anna (Annikki) Manninen. (Kuva: Maija Alajuuman kuva-arkisto)
Pekka oli jo yli 30 vuoden ikäinen avioituessaan Riitta Maria Ervastin kanssa vuonna 1924. Pekan puolisoa kutsuttiin yleisesti Mariksi. On mahdollista, että Mari oli käynyt Mannilassa jo ennen avioitumistaan, sillä Sohvi Manninen oli hänen tätinsä. Sohvi ja Iikka Manninen olivat myös Marin kummeja. Pekalle ja Marille syntyi ensin neljä tyttöä ja sen jälkeen neljä poikaa. Seitsemän lapsista syntyi Tavajärvellä, mutta nuorimman lapsen syntymän aikaan perhe oli evakossa Yli-Iissä.[32]
Juuson ja Lotan talossa elettiin yhdessä ruokakunnassa Pekan avioitumiseen saakka. Uuden miniän tultua taloon arkeen luotiin uudenlaisia käytäntöjä. Hemman ja Eevan ruokakunta eriytyi omakseen, ja Pekan ja Marin perhe sekä Eetu muodostivat toisen ruokakunnan. Vanha pariskunta Lotta ja Juuso kuuluivat Pekan ja Eetun ruokakuntaan syytinkiläisinä. Hemman ja Eevan perhe asui pirtissä, ja pirtissä oli myös perheen keittopaikka. Joskus heitä kutsuttiinkin ”pirttiläisiksi”. Vanha pariskunta asui tuvassa. Eetun sekä Pekan ja Marin perheen käytössä oli keittiö ja kamari.[33]
Ennen tehtiin isoja pirttejä. Meillä oli pirtti siinä, eikä meitä ollut kuin yhdeksän lasta, kymmenes kuoli. Siinä asuttiin. […] Minä muistan sen, kun erosivat isä ja Eetu-setä ja Pekka-setä. Yhessä ne oli sillon alakuun. Kun Pekka-setälle tuli vaimo, niin ne erosivat. Eetu- ja Pekka-setälle tehtiin kakluunin kupeeseen hälla. Se muutettiin keittiöksi se kamari. Ukki ja mummu, ne oli siellä Eetu-setän ja Pekka-setän puolella. Heillä oli oma tupansa, jossa saivat nukkua ja koska huvitti olla. Mutta ei se ukki ollukaan koskaan, se oli aina hommissa. Niin kun ennen vanhaan ne vanhat tekivät niin paljon kun jaksovat. Se vanha emäntä vähemmän keitti, sillä lailla vapaasti vaan eli ja oli. Niin kuin oikein sovussa ollaan. Se oli se Maijan äiti, Mari, se keitti niille, ja äiti keitti meille. (Hilja Kylli)[34]
Suurperhe Mannilassa.
Mannisen perheväen lisäksi Mannilassa oli palvelusväkeä. Isossa talossa tarvittiin apuvoimia erityisesti kiireaikoina ja silloin, kun äidit olivat lapsivuoteessa tai miehet olivat viikkokausia savottareissuillaan. Iida Halttunen ja Kaisa Lämsä muistelevat palkollisena oloaan Mannilassa seuraavasti:
Anna [Annikki] oli sillon jo meleko iso tytär. Minä en muista niitä muita lapsia. Mummu kun kirnusi, niin se suolasi Annalle semmoselle pienelle puulautaselle voita. Anna oli mummun mielestä paras ihminen. Anna istu keittiön pöyvän ääressä ja mummu toi sille voilautasen. Anna pani leivän päälle ja söi. (Iida Halttunen)[35]
Minä olin apulaisena seihtemen viikkoa sillon, kun Emmi synty. Suksella menin ja tulin. Minä menin jo vähäsen etukätteen. Se oli sillon jäyhää talavea. Eeva-mummu oli paapona. Kun Mari oli lapsivuoteessa, minä hoijjin lehmät ja muun karjan, leivon leivät ja tein kaikki taloustyöt. Pekka ja Eetu oli savotassa. Ne oli jo syksyllä ajaneet heinät ja puut ja tehneet halot, että sitä pystyttiin naisvoimin sitte tulemaan toimeen. (Kaisa Lämsä)[36]
Yhteiseloa Mannilan suurperheessä
Arjen sujumista helpotti Mannilan suurperheen jakautuminen kahteen taloon ja kolmeen ruokakuntaan. Toisten väki huolehti omista asioistaan, Hemman perhe omistaan ja Pekan perhe ja Eetu omistaan. Monia maatilan vuodenkiertoon liittyviä töitä tehtiin silti yhdessä. Esimerkiksi heinäntekoon ja nuotanvetoon osallistuttiin yhteisvoimin. Hilja Kylli on muistellut, että Juuson talon väki teki yhteiset heinäsuovat, joista talven mittaan kukin haki omia heiniään. Joka kolmas heinäsuovan pystypuitten väli kuului Hemmalle ja kaksi kolmesta Pekalle ja Eetulle.[37]
Oli sitä vilskettä, mutta minä muistelen, että ei riitaa ollu isommasti koskaan. Ja jos riideltiin, niin sitä piti mennä anteeksi pyytämään. Se oli niin hankala mennä anteeksi pyytämään. Vaan isävainaja ei antanu periksi. Piti käyä pyytämässä anteeksi. (Hilja Kylli)[38]
Kuten monissa 1900-luvun alkupuolen maalaistaloissa, myös Mannilassa sukupolvien ja sukupuolten mukainen järjestys jäsensi elämäntapaa. Pääasiallinen vastuu työnteosta oli nuoremmalla sukupolvella, mutta isovanhemmat auttoivat sen verran kuin jaksoivat. Juuso-ukki teki ulkona kevyempiä töitä ja oli esimerkiksi heinätöiden aikaan kotimiehenä. Lotta-mummu taas auttoi lastenhoidossa. Muistitietojen mukaan Lotta-mummu oli voimakastahtoinen, mutta oikeudenmukainen nainen. Samaan ruokakuntaan kuuluneiden Lotta-anopin ja Mari-miniän välejä on luonnehdittu hyviksi. Lastenlapsille ja naapureiden lapsille Lotta-mummu edusti vahvaa auktoriteettia.[39]
Ne oli hyvissä väleissä, Mari ja mummu. Mummu saatto kamarin uunissa pikku pannulla keittää kahvit, ja Marin kuhtu juomaan, ja Mari kuhtu minut, kun mummu tuli sieltä pois. (Iida Halttunen)[40]
Mummu oli jo työelämästä syrjässä ja enimmäkseen oleskeli siellä kamarissa, niin miniälläkin oli vapaampaa se elämä. Kyllähän se vähän semmonen ärtsäkkä mummu oli, mutta kun teki työsän ja kohteli sitä hyvästi, kyllä sen kanssa toimeen tuli. Ransihan se sitä aina ärmätiksi kuhtu. Juuso-ukkohan se oli niin hiljanen kun olla saatto. Juuso kuoli sillon, kun minä olin Iikan puolella palkollisena. (Kaisa Lämsä)[41]
Muistan lapsuudesta semmoisen joulun, jolloin meille ei voitu tuoda joulukuusta. Jostain syystä mummoni, joka hyvin vakava, uskovainen ihminen, oli sitä mieltä, että joulukuusi on syntiä. No minä olin silloin jo ensi luokalla koulussa, ja oltiin tehty koulussa jotakin joulukoristeita. Se oli sitten pulma, kun ei saanukaan tuua joulukuusta, että mihinkä ne koristeet. No siinä samassa rakennuksessa asui isän veljen perhe, ja heillä oltiin sitten vapaamielisempiä, ja heillä oli joulukuusi, ja minun joulukoristeeni saivat sitten olla siellä. (Maija Alajuuma)[42]
Mannilassa aikuisten rooleissa ja tehtävissä oli myös sukupuolen mukaista jakoa. Kotiaskareisiin liittyvät työt kuuluivat pääsääntöisesti naisille, ja savotat ja tukinuitot miehille. Silti naiset ja miehet tekivät maatilan hoitamiseen kuuluvia tehtäviä rintarinnan. Asenteet alkoivat myös vähitellen muuttua. Toisten talon Kalle-poika kävi maamieskoulun ja toi sieltä uusia ajatuksia kotikonnuilleen. Kalle näytti esimerkkiä, miten miehetkin voisivat työskennellä naisten rinnalla kasvimaalla. Tarpeen tullen naisetkin saattoivat tarttua niihin töihin, joita perinteisesti pidettiin miehille kuuluvina. Muistitietojen mukaan joissakin taloissa Tavajärvellä naiset osallistuivat esimerkiksi sonnan levittämiseen pelloille yhdessä miesten kanssa.[43]
Ei ne miehet paljon arvostaneet naisten työtä. Mutta sitten, kun se Iikan poika, Kalle, kävi maamieskoulun. Se kun tuli sitten ja vähäsen näytti, että autto naisia kasvimailla, kun siihen aikaan kasvatettiin sipulia, isoja peltoja kylvettiin. Vaan se oli niin halapa se, mutta kuitenni sen verran, että pikkusen tienas. Niin se Kalle ku oli, niin sitten rupesivat ihmiset pikkusen herräämään. (Hilja Kylli)[44]
Meillä isä oli sairas, sanottiin vatsakatarriksi. Minun kai se piti sitten ajaa hevosta ja kyntää ja kylvää, kun veljet oli pohjosessa savotassa. Naiset kyllä karhihtivat ja kylvivät. Naapuritalossa oli mummu, joka kylvi aina. Isäntä ei kylväny, kun emäntä kylvi kaikki. (Hilja Kylli)[45]
Mannilan pihalla. Toinen oikealta Anna (Annikki) Manninen (myöhemmin Pohjola), Frans Manninen (etualalla), Martta Manninen (myöhemmin Alajuuma), vieressään Hilja Manninen (myöhemmin Kylli). Muut henkilöt tunnistamattomia. (Kuva: Kerttu Alajuuman kuva-arkisto)
Sohvi ja Iikka Mannisen perhettä. Edessä keskellä nuorin poika Frans. (Kuva: Maija Alajuuman kuva-arkisto)
Lapset oppivat suurperheessä jo pieninä työntekoon ja vastuunkantoon. Lapsille löytyi maalaistalossa monia sopivia tehtäviä: piti ajaa karjaa laitumelle, olla mukana lehtimetsässä ja riipiä lehtiä kerpuista, kitkeä sipulipenkkejä, haravoida, tiskata, siivota ja kantaa puita. Monilapsisissa perheissä vanhemmat lapset hoitivat myös nuorempia sisaruksiaan. Alle kymmenvuotiaina lapset osallistuivat jo useamman päivän heinäntekomatkoille.[46]
Se oli kaukana se niitty, jonne minut veivät ensi kerran. Isä oli, ja sitte oli Pekka-setän haravamies ja minä ja Martta ja Antti ja sitten niitä rupukoita haravamiehiksi, vaan minä olin vissiin pienin elikkä huonoin. Isä lähti keskiviikkona kotona käymään ja evästä hakemaan, kun ne viikon siellä olivat, minä kun itkin kovasti, että minä lähen kottiin, mutta eihän sitä laskettu. Isä kun sitten tuli, niin äiti oli laittanu juustonpalasen minulle. Minulla itku pääsi, tuli ikävä äitiä. Se piti opettaa lapsi pienestä asti sinne. (Hilja Kylli)[47]
Lehmien ajo oli lasten tehtävä. Lehmien ajoon liittyi yksi pelottava asia: Sernan vihainen sonni. En tiedä, mikä sen oli tehnyt vihaiseksi. Se möyrysi mennessään Mannilan kujansuun ohi. Toivoimme hartaasti, että Sernan karja lähtisi vasta sitten, kun Mannilan lehmät oli ajettu. Meidän sauna oli ison kujan yläpuolella. Kerran me lapset olimme isän kanssa saunassa. Sonni tuli laitumelta yhteistä isoa kujaa myöten saunan kohdalle. Olimme saunassa hiiren hiljaa. Sonni työnsi sarvipäänsä veräjän riukujen alle ja siirsi veräjärakennelman sivuun. Sitten se tuli saunan oven taakse möyryämään. Isä otti kuumavesisaavista kiviä ja heitti niillä sonnia: Lähetkö siitä! Lopulta sonni lähti kujalle ja jatkoi matkaa kotinavettaansa. Me lapset olimme kokeneet jännittävän seikkailun. (Maija Alajuuma)[48]
Yhteinen arjen elämänpiiri ja sukulaisuus yhdistivät Mannilan pihapiirin asukkaita. Joskus eri talojen ja ruokakuntien väki kokoontui yhteen. Maija-äitini kertoma lapsuudenmuisto joulunvietosta Mannilassa huokuu yhteisöllisyyttä.
Olikohan se joulupäivän iltapuoli vai tapaninpäivä, kun jommassakummassa näistä isoista pirteistä… Sinne kerääntyi kaikki sen pihapiirin asukkaat, ja niitä oli paljon, niitä oli varmasti kakskymmentä henkeä, saatto olla enemmänkin, kolmattakymmentä henkeä ehkä parhaimmillaan. Ja siellä ruvettiin leikkimään isossa piirissä joululeikkejä. Ja siellä oli nämä vanhat mummotkin mukana. (Maija Alajuuma)[49]
Tavajärven koulun naapurissa
Kyläläisten yhteistoiminnan tuloksena Tavajärvelle saatiin kansakoulu jo vuonna 1894. Koulua Tavajärvelle oli puuhaamassa ainakin Vainion, Mannilan ja Koutaniemen väki, ehkä ihmisiä muistakin taloista. Tavajärven koulu oli toinen kansakoulu koko Kuusamon pitäjässä; ensimmäinen kansakoulu oli aloittanut toimintansa kirkonkylällä. Koulupiiri oli laaja, sillä siihen kuuluivat Tavajärven lisäksi Vatajärvi, Itäperä ja Välijärvi. Mannilan isäntiä kuului koulun johtokuntaan monessa sukupolvessa. Joidenkin tietojen mukaan jopa Paavo Manninen, Juuso ja Iikka Mannisen isä, olisi ollut johtokunnassa Tavajärven koulun alkuvaiheessa. Juuso Manninen oli aikanaan johtokunnan jäsenenä, ja myöhemmin hänen poikansa Pekka toimi samassa luottamustehtävässä.[50]
Tavajärven koulu aloitti toimintansa Koutaniemen pirtissä. Vuonna 1895 valmistui koulurakennus Tavaniemen pohjoisrannalle, lähelle Mannilaa. Koulun paikkaa oli aiemmin kutsuttu Kotaniemeksi, mutta koulun rakentamisen jälkeen paikan nimeksi vakiintui Koulunniemi. Tavajärven koulu on jäänyt monien mieleen kauniina paikkana. Kyläläisten suhtautuminen kouluasioihin ei ollut alkuvaiheessa pelkästään myönteistä, sillä jotkut pelkäsivät lasten oppivan koulussa laiskoiksi. Opettaja Antti Mäntynen kirjoittikin Kaiku-lehteen elokuussa 1903 vetoomuksen tavajärveläisille vanhemmille, jotta nämä laittaisivat lapsensa kouluun.[51]
Ilmoitus Kaiku-lehdessä Tavajärven kouluasioista.[52]
Mannilassa oltiin koulutusmyönteisiä. Tästä kertoo se, että kaikki Juuso ja Lotta Mannisen lapset kävivät kansakoulun. Vuoden 1908 rippilasten luettelossa Pekka Manninen on Heikkilän kylän 16 pojasta ainoa, jonka kohdalla on merkintä kansakoulun suorittamisesta. Jo 1900-luvun alussa Mannilan nuoria kannustettiin myös jatkamaan koulunkäyntiä kansakoulun jälkeen. Juuso Mannisen jälkeläisistä Vilho suoritti metsänvartijakoulun, ja Hemmakin kävi opettajaopintoja Kuortaneen seminaarissa pitkälle. Iikka Mannisen jälkeläisistä ainakin Kaarlo lähti opintielle maamieskouluun.[53]
Opettajat olivat aktiivisia Tavajärven kyläyhteisön jäseniä. Viimeisiä Tavajärven koulun opettajia ennen talvisotaa olivat Hellä Molin (os. Aaltonen) ja August Lämsä. Opettaja Lämsän perhe asui koululla. Lämsällä oli lehmiä, sillä opettajan viran luontaisetuihin kuului heinämaata ja puutarhamaa. Hellä Molin asui avioitumisensa jälkeen Sernassa ja kulki Mannilan pihan läpi koululle. Mari ja Pekka Mannisen pikkutytöt, Maija ja Emmi, hakeutuivat pihatien varteen ihailemansa opettajattaren tullessa, jotta saisivat niiata ja sanoa hänelle päivää.[54]
Tavajärven koulu. (Kuva: Maija Alajuuman kuva-arkisto)
Se opettaja kulki, ku se kylätie meni siitä meidän pihan kautta. Me aina kilvoteltiin, että me kerettiin niiaamaan päivää. Siellä koululla oli oppilasasuntola, ja meiltä vietiin sinne maitoa. Ja sitte äiti leipo sinne koulun keittolaan. Minulla oli käyntiä siellä koulussa. Opettaja Aukusti Lämsä oli Maijan kummi, tai se pariskunta. Siellä oli posti, ja postiviikonpäivänä Kerttu, Maija ja minä oltiin niitä postin hakijoita. (Emmi Manninen)[55]
Meiltä ei ollu kun puoli kilometriä korkeintaan kouluun. Kaiken kaikkiaan se koulu rikastutti tavattomasti lapsenkin elämää. Muistan olleeni koulun joulujuhlissa jo ennen kuin ite olin kouluiässä, koska vanhempi sisareni oli jo koulussa ja ohjelmissa. On aivan tavattoman ihania muistikuvia sieltä, kuinka hänellä oli pitkä tukka, ja hänellä oli hajallaan ne hiukset, ja joku valkonen, kaunis pitkä puku. En tiedä, oliko hän haltiatar vai enkeli, mutta kuitenkin tähti oli otsassa. Ja siellä oli valtavasti ihmisiä. (Maija Alajuuma)[56]
Yleensä koulupäivä alkoi kellonsoitolla ja oppilaat menivät siihen alaluokan eteen pituusjärjestyksessä jonoon. Opettaja siinä toivotti hyvää huomenta ja päästi oppilaat sisälle. Eteisestä vasemmalta meni ovi alaluokkaan. Se oli aika iso luokkahuone. Itäseinällä oli kolme suurta ikkunaa, etelän puoleisella seinällä oli taulu ja opettajan pöytä. Pulpetit olivat kolmessa jonossa. Koulupäivä alkoi aamuhartaudella. Opettaja soitti ja veisattiin virsi ja opettaja piti aamuhartauden. Aamuhartauden jälkeen oli joka aamu puhtaustarkastus. Opettaja tarkasti, että jokaisella oli puhdas nenäliina, ja kädet asetettiin pulpetille, että opettaja näki, että kädet olivat puhtaat ja kynnet leikatut. Tämän jälkeen alkoi varsinainen koulutyö. (Emmi Manninen)[57]
Koulun puolesta annettiin vaateavustusta, läninkivaate tytöille ja pojille sarkahousut ja takit. Mannilan Saima kävi ne ompelemassa. Kenkäasiaa en jaksa muistaa. Ne, jotka olivat isommista taloista, eivät saaneet avustusta, mutta köyhemmistä saivat. Ja sitä oli sitte nurinaa, että kun te saitte ja me emme…”(Anna Sotkasiira)[58]
Ei sitä aina ollu kenkiä. Sitä saatettiin avojalon juosta päästöpäiville. Kerran minä muistan, kun minulle oli ostettu uuvet kengät ja ne sattu paripuolet, kumpikin samaan jalkaan. Minä oikein itkin, kun ei keritty käyvvä vaihettamassa… Voi, kun ne kevätlaulut oli mukavia ja olihan muutakin, näytöskappaleita ja semmosia. Siellä oli runoja ja todistusten jako ja opettaja monesti piti niin hartaan puheen, että itkeä piti. Niille, jotka oli viimestä vuotta koulussa, niin sehän oli kun erojuhla toisakseen. Ja loppujen lopuksi oli suvivirsi. (Hilja Kylli)[59]
Meitähän oli koulussa kahen leirin miehiä: Vatajärven pojat ja Tavajärven pojat. Oli vähän keskinäistä nahinaa. Opettaja seurasi kerran ikkunasta, mitä pihalla tapahtuu. Siellä kun oli pieni tappelu menossa. Opettaja tuli ja pukkasi minut heinälatoon tunniksi. Seuraavalla välitunnilla opettaja tuli kysymään, että vieläkö haluttaa tapella. Minä sanon, että vielä, jos toisetki. Opettaja pukkasi taas tunniksi heinälatoon. Seuraavalla välitunnilla opettaja taas kysy, että vieläkö haluttaa tapella. Minä sanon, että ei, ei haluta. Kaksi tuntia pimeässä ladossa riitti. Se oli syksyä, että kyllä siellä tarkeni. Hyvä se oli, että kuri pijettiin. Ei oo jääny kaunaa opettajaa kohtaan. (Frans Manninen)[60]
Muistitietojen mukaan sekä Sohvi Manninen että Mannilan Lotta-mummu kävivät kylässä opettaja Lämsän luona. Emmi Manninen on muistellut päässeensä joskus Lotta-mummun mukaan Lämsälle kuuntelemaan jumalanpalvelusta opettajan radiosta, jossa oli suuri torvi. Opettaja Lämsää vaimoineen pyydettiin myös Maija-äitini kummiksi. Maija ja Emmi kävivät Kerttu-serkkunsa kanssa toimittamassa asioita opettaja Lämsän luona, esimerkiksi hakemassa postia tai viemässä kananmunia tai vadelmia opettajan rouvalle. Erään kerran opettaja oli paitahihasillaan ajamassa partaa ja kiusoitteli tyttöjä laulamalla venytellen ja tavuja korostaen: ”Em-mi-ja-Mai-ja-ja-Hem-man-tyy-tär.” Sekös tyttöjä nauratti. Monet muistavatkin opettaja Lämsän mukavana, leppoisana miehenä.[61]
Mannilan väen vuorovaikutusta kyläläisten kanssa
Monet Mannilan ihmiset ovat olleet aloitteellisia vastuunkantajia Tavajärven kyläyhteisössä. Juuso Manninen toimi lautamiehenä ja Iikka Manninen köyhäinhoidon piirimiehenä ja tarkastajana yhdessä Heikki Aksojärven ja Kalle Koutaniemen kanssa. Muistitietojen mukaan Juusoa kutsuttiin joskus jopa vanhoilla päivillään ”Lautamies-Juusoksi”. Mannilan väki osallistui myös maamiesseuran ja suojeluskunnan toimintaan. Lauri Mannisen mukaan maamiesseuran toiminta yhdisti koko Tavajärven kylän väkeä, mutta suojeluskunnassa oli mukana vain noin parikymmentä henkilöä. Ainakin Hemma ja Pekka Mannisen tiedetään osallistuneen itärajan vartiointiin Tavajärven vartiostossa Suomen itsenäistymisen jälkimainingeissa.[62]
Tavajärven koululla järjestettiin monenlaisia tilaisuuksia, esimerkiksi jumalanpalveluksia, juhlia ja Maamiesseuran tapahtumia. Sanomalehti Rovaniemen uutinen vuodelta 1937 tarjoaa hyvän kuvan Maamiesseuran monipuolisesta toiminnasta. Uutisen mukaan Tavajärven kansakoululla järjestettiin Maamiesseuran syyskokous ja juhla 26.9.1937. Tapahtuma alkoi kilpailuilla. Naisille oli lehmänharjaus- ja rieskantekokilpailut, miehille köydenvetokilpailut. Tämän jälkeen pidetyssä seuran syyskokouksessa valittiin puheenjohtajaksi seuraavalle vuodelle Vilho Manninen ja sihteeriksi Herman Aittakumpu. Iltajuhla sisälsi yhteislauluja, puheita, runonlausuntaa ja kertomusten lukua sekä esitelmiä lannanhoidosta, karjanhoidosta ja voinvalmistuksesta. Kotitalousneuvoja Aune Nikkilä jakoi palkinnot naisten kilpailuissa menestyneille. Lehmänharjauskilpailun voitti Helli Koutaniemi, toisen palkinnon jakoivat Maria Manninen ja Katri Lauttasaari, ja kolmanneksi tuli Tilda Vainio. Leivänteon ja voinvalmistuksen kilpailuissa menestyivät Mannilan Mari-emännän ohella muiden muassa Alma Manninen, Sofia (Sohvi) Manninen ja Selma Manninen.[63]
Koulun ohella myös taloissa järjestettiin ruoanlaittoon liittyviä kursseja. Muisteluiden mukaan Mannila oli yhtenä keittokurssien pitopaikkana. Nuori väki teki myös retkiä. Juhannuksen aikaan ja muulloinkin retkikohteena oli Nuorusen tunturi.[64]
Keittokurssit kesti viikon päivät, päättyvät sunnuntaina, jolloin oli päättäjäispäivälliset. Siellä opetettiin laittamaan sellaisia ruokia, joita ei tavallisesti taloissa laitettu. Sehän oli ruokapuoli hyvin yksinkertasta siihen aikaan. Uutelassa ja Mannilassa on ollu kurssit. Siellä opittiin laittamaan vihanneksia ruuaksi. Ennen käytettiin perunaa ja naurista yleisesti, mutta sitten opittiin käyttämään porkkanaa ja sikuria, joka oli niin kuin nykyinen palsternakka. Lanttukuutioita opetettiin tekemään ja vispipuuroa keitettiin ja yleensä marjoja laittamaan useammalla tavalla. Kerroskiisseliä tehtiin. Lihamureketta opetettiin. (Katri Veteläinen)[65]
Minä oon käynyu Nuorusella kesällä, ja talvella hiihtämällä. Vilhon Eevan ja sen siskon kanssa hiihettiin. Ja oon minä kahveahi siellä keittäny. Maamiesseuran puolesta järjestettiin kahvin myyntiä. Minä olin kokkina ja Alma ja Lautta-Katri möivät. (Kaisa Lämsä)[66]
Tavajärveläistä nuorisoa 1920-luvun alkupuolella. Takana vasemmalta Eemil Aittakumpu, Herman Aittakumpu ja Pekka Manninen. Edessä oikealla Iida Stjerna (os. Kiviniemi), muut henkilöt tunnistamattomia. (Kuva: Maija Alajuuman kuva-arkisto)
Mannilaisten kanssakäyminen naapurusten ja kyläläisten kanssa oli vilkasta. Kyläilykulttuuri kukoisti, ja apua annettiin tarvitseville. Jos kyläilyssä oli pitempi tauko, alkoi ihmettely: ”Miksi et oo käyny? Miksei sieltä käyä?” Lempi Pauna on muistellut, että pyhäpäivisin Laiholan pirttiin kokoontui paljon ihmisiä raatailemaan. Muistelujen mukaan myös Mannilan pihalle saattoi kesäsunnuntaisin kerääntyä miehiä keskustelemaan päivänpolttavista asioista. Nuorukaiset hyppäsivät pituutta tai kolmiloikkaa ihmisen takamuksen muotoista vauhdinottokiveä hyödyntäen. Mannilasta käytiin kauempana kylän taloissa kesäisin veneellä, talvisin suksilla tai hevosella, joskus jopa luistellen.[67]
Tällä vesirikkaalla seudulla välttämätön kulkuväline sulan veden aikana oli vene. Talvisin liikuttiin hevosella ja suksilla. Sisareni muistaa, että kerran isä ja äiti lähtivät luistellen Koutalaiseen hautajaisiin. Emmi ja pikkuveli Kalevi pantiin koriin ja kori kelkkaan. Kelkan vetonarun isä sitoi vyötäisilleen. Jää oli kirkasta, ja vanhemmat luistelivat Lauttasaaren rannan tuntumassa, koska jää oli ilmeisesti heikkoa keskiselällä. Mitenkään harvinaista ei ollut kulkeminen jalkapatikassa pitkiäkin kylien välejä. (Maija Alajuuma)[68]
Eräänä keväänä, kun rospuuton johdosta piti asua koulun asuntolassa ainakin viikko, meillä kotona ei ollutkaan voita minulle evääksi koko viikoksi. Sain muutamia markkoja rahaa ja sanottiin, että mene Mannilan mummon luokse, hänellä varmaankin on rasiantäyttö. Muistutettiin, että voi pitää maksaa. Niin minä hyvin ujostellen menin Mannilan Hermannin pirttiin ja mielessäni toivoin, että kysyttäisiin, mitä asiaa sitä pojalla on. Ei tarvinnut kauan istua penkillä, kun mummo tuli asiaa tiedustelemaan. Kerrottuani asiani mummo otti rasian ja kohta palasi ja rasia oli täynnä lujaa voita (hyvin vaivattua, punaista voita). Muistin minä kysyä maksua ja se oli kaksi markkaa. Maksu oli enemmän symbolinen kuin todellinen hinta, koska minulle jäi vielä useita markkoja pikkupörssiin. (Lauri Manninen)[69]
Minä muistan, kun Mannisen Iikan emäntä kun leipo, se pisti lämpimän leivän kainaloon ja sano, että minäpä en oo pitkään aikaan käyny tuossa talossa, että käynpä siellä. Se lämmin leipä oli hyvän tahdon ilmaus, antamisen halu oli kaikilla. (Anna Sotkasiira)[70]
Kyläläisen kuolema kosketti koko lähiyhteisöä. Naapurit kokoontuivat surutaloon laulamaan virsiä ja Siionin lauluja ja näin tukemaan surevia. Mannilan vanhasta sukupolvesta kuoli ensimmäisenä ukkovaari Juuso vuonna 1934. Vainion Jussi naapurista kutsuttiin arkuntekijäksi. Hän nikkaroi Mannilan pirtissä puisen arkun. Arkku maalattiin mustaksi ja vuorattiin sisäpuolelta valkoisella kankaalla. Tuli hautajaispäivä. Opettaja Lämsä oli koonnut parhaista laulajista oppilaiden lauluryhmän laulamaan virsiä Juuso Mannisen arkun äärellä. Näin haluttiin kunnioittaa koulun entisen johtokunnan jäsenen muistoa.[71]
Hautajaispäivänä satoi lunta suurina, kosteina hiutaleina. Isä, Eetu-setä ja serkkupojat olivat tuoneet pihalle neljä kuusta. Arkku oli jakkaroiden päällä kuusten keskellä. Sitten arkun kansi avattiin. Silloin näin ensimmäisen kerran, että miehetkin itkevät. Kun alkoi virsi ”Jo joutuu lähtöhetki ja alkaa viime retki”, setä ja serkut sulkivat arkun kannen. Isä ajoi hevosen rappujen eteen. Hevosen valjaista oli riisuttu pois aisakello ja kaikki tiu’ut, ja aisan päähän oli sidottu valkoinen liina hautajaissaattueen merkiksi. Arkku nostettiin rekeen ja peitettiin raanulla. Kaikki tuntui pysähtyneen. ”Sun haltuus rakas Isäni…” Hevonen lähti liikkeelle. Isä käveli reen vieressä. Saattoväestä monet tekivät kädellään pienen eleen. Se ei ollut vilkuttamista; yksi liike vain. Nyt tulkitsen sen ”Lähde rauhassa” -toivotukseksi. (Maija Alajuuma)[72]
Hautajaissaattue lähti kohti Kuusamon kirkonkylää. Tapana oli, että saattueen mukana oli vain muutama lähiomainen. Muu saattoväki jäi surutaloon viettämään muistojuhlaa, jota kutsuttiin noihin aikoihin ”lähtijäisiksi”. Näin erkani elämästä Juuso Manninen, Mannilan vanha isäntä, Tavajärvelle muuttaneiden Matti ja Kaisa Mannisen pojanpojanpoika ja minun isoisoisäni.[73]
Lopuksi
Palaan vielä Mannilan entiselle pihamaalle Tavaniemelle, tilanteeseen, josta tämä artikkeli alkoi. Siinä Mannisen suvun asuinsijoilla seisoessamme Maija-äitini sanoi minulle mieleenpainuvat sanat: ”Tuo joskus lapsesi tänne.” Äitini esittämä toivomus ei ole vielä toteutunut. Kirjoittaessani tätä artikkelia keväällä 2025 näyttää siltä, ettei vierailu Tavajärvelle tule toteutumaan lähitulevaisuudessa. Raja Suomen ja Venäjän välillä on suljettu. Tavajärvi on taas niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Onneksi on tallella vanhoja valokuvia Tavajärveltä ja Mannilasta. Onneksi monet Tavajärvellä asuneet ihmiset ovat jakaneet ja tallentaneet muistojaan. Valokuvien ja muistojen avulla voimme palata ajassa taakse päin ja aistia tunnelmia elämästä Tavajärven Mannilassa.
Kirjoittajasta
Anna-Maija Puroila (os. Alajuuma) syntyi vuonna 1960 Kuusamossa Maija (os. Manninen) ja Pentti Alajuuman perheeseen. Hänen äitinsä oli lähtöisin Tavajärven Mannilasta. Elämäntyönsä Puroila on tehnyt kasvatustieteilijänä; varhaiskasvatuksen tutkijana ja opettajana. Puroila on eläkkeellä ja asuu Oulussa. Artikkelissa Puroila kertoo äitinsä lapsuudenkodin Mannilan tarinaa.
Lähteet
- Arkistolähteet
DH (Digihakemisto).
Oulun läänin henkikirjat.
SA (Sanomalehtiarkisto).
Kaiku 1895, 1903.
Kotoa ja Kaukaa 1916.
Metsänystävä: Suomen metsäyhdistyksen julkaisema kansantajuinen aikakauskirja 1906.
Rovaniemi 1937.
Suomalainen Wirallinen Lehti 1895.
SSHY (Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys).
KSA (Kuusamon seurakunnan arkisto).
Pudasjärven seurakunnan arkisto.
- Haastattelut ja muistelut
Alajuuma Kerttu, syntynyt 1937. Muistelut, tallentanut Anna-Maija Puroila. Puroilan kotiarkisto.
Alajuuma (os. Manninen) Maija, syntynyt 1929. Haastattelija Anneli Meriläinen 22.9.1987. Anneli Meriläisen arkisto. Kuusamon kotiseutuarkisto.
Halttunen (os. Riekki) Iida, syntynyt 1913 tai 1914. Haastattelija Maija Alajuuma 11.3.1997. Maija Alajuuman kotiarkisto.
Kylli (os. Manninen) Hilja, syntynyt 1914. Haastattelija Anneli Meriläinen 9.7.1987. Anneli Meriläisen arkisto. Kuusamon kotiseutuarkisto.
Leinonen Ville, syntynyt 1920. Haastattelija Maija Alajuuma 29.1.1996. Maija Alajuuman kotiarkisto.
Lämsä Hente. Haastattelija Maija Alajuuma 10.10.1996. Maija Alajuuman kotiarkisto.
Lämsä (os. Ervasti) Kaisa, syntynyt 1913 tai 1914. Haastattelija Maija Alajuuma 17.3.1997. Maija Alajuuman kotiarkisto.
Manninen Emmi, syntynyt 1932. Haastattelija Maija Alajuuma 4.4.1993. Maija Alajuuman kotiarkisto.
Manninen Emmi, syntynyt 1932. Muistelut, tallentanut Anna-Maija Puroila. Puroilan kotiarkisto.
Manninen Lauri, syntynyt 1924. Haastattelija Maija Alajuuma 7.7.1996. Maija Alajuuman kotiarkisto.
Manninen Lauri, syntynyt 1924. Muistelut, tallentanut Maija Alajuuma. Maija Alajuuman kotiarkisto.
Palosaari Susanna, syntynyt 1913 tai 1914. Haastattelija Maija Alajuuma 16.1.1996. Maija Alajuuman kotiarkisto.
Pauna (os. Määttä, Laihola) Lempi, syntynyt 1911. Haastattelija Maija Alajuuma 1.2.1996. Maija Alajuuman kotiarkisto.
Peuraniemi Eino, syntynyt 1923. Haastattelija Maija Alajuuma 9.9.1996. Maija Alajuuman kotiarkisto.
Perttunen (ent. Mannila, os. Veteläinen eli Lauttasaari) Selma, syntynyt 1889. Haastattelija ei tiedossa. Haastattelu tehty 1979. Maija Alajuuman kotiarkisto.
Sotkasiira (os. Vattukumpu) Anna, syntynyt 1920. Haastattelija Maija Alajuuma 1.2.1996. Maija Alajuuman kotiarkisto.
Veteläinen (Lauttasaari), Katri. Haastattelija Maija Alajuuma maaliskuussa 1996. Maija Alajuuman kotiarkisto.
- Kirjallisuus
Alajuuma, Maija (2011). Tavajärvi, sielunmaisemani. Teoksessa O. Koutaniemi, R. Vähämäki, P. Koutaniemi, L. Koutaniemi, M. Juvonen, S. Koutaniemi & L. Iso-Möttönen. Ennen ja jälkeen Jennyn ja Kallen (ss. 24−30). Kuusamo: Koillismaan kirjapaino.
Alajuuma, Maija (2009). Tavajärven tytär. Kuusamo: Maija Alajuuma.
Alajuuma, Maija (2000). Muistorikkaat koulumme. Teoksessa M. Alajuuma (Toim.). Kedot kukkivat hiljaa (ss. 46−47). Kuusamo: Paanajärvi-Tavajärvi Seura.
Alajuuma, Maija (Toim.), (2000). Kedot kukkivat hiljaa. Kuusamo: Paanajärvi-Tavajärvi Seura.
Ervasti, Pertti & Käkelä, Seppo (2003). Niskajärven Ervastit. Sihveri Herman Ervastin ja Reeta Ulla Aikkilan suku. Kuusamo: Pertti Ervasti ja Seppo Käkelä.
Fingerroos, Outi (2010). Muisti, kertomus ja oral history -liike. Teoksessa P. Grönholma & A. Sivula (Toim.). Mediasta pronssisoturiin: kuka tekee menneestä historiaa? (ss. 60−81). Turku: Turun historiallinen yhdistys.
Koljonen, Anita (1992). Kuusamon siirtoväki perinteestä nykyaikaan. Toimittanut Leo Koutaniemi. Oulu: Anita Koljonen.
Kortesalmi, J. Juhani (1975). Kuusamon talonpoikaiselämää 1670-1970. Kuusamon historia II. Kuusamo: Kuusamon kunta.
Koutaniemi, Olavi, Vähämäki, Raimo, Koutaniemi, Pentti, Koutaniemi, Leo, Juvonen, Martta, Koutaniemi, Seppo. & Iso-Möttönen, Lea (2011). Ennen ja jälkeen Jennyn ja Kallen. Kuusamo: Koillismaan kirjapaino.
Manninen, Lauri & Manninen, Lilli (2000). Savotoilta kyläkirjuriksi. Iki-Kiannon käsikirjoituksia pelastamassa. Muistelmia kahden puolen rajaa ja tavajärveläisistä. Haukipudas (Rantapohja): Lauri Manninen.
Manninen, Lauri (1999). Evakon tie. Muistelmia ja mustelmia sekä muita tarinoita. Haukipudas (Rantapohja): Lauri Manninen.
Paloniemi, Olavi (2000). Rajantakaisen Kuusamon ja sen asukkaiden kohtalo. Teoksessa M. Alajuuma (Toim.), Kedot kukkivat hiljaa (ss. 10−16). Kuusamo: Paanajärvi-Tavajärvi Seura.
Raunio, Ari (1999). Itsenäisen Suomen sodat ja Kuusamo. Teoksessa Vapautemme Kuusamo – Kuusamon veteraanikirja (ss. 11−85). Kuusamo: Kuusamon kunta.
Savola, Eljas (1993). Kuusamon isojako. Kuusamon historia V. Kuusamo: Kuusamon kunta.
Tauriainen, Juhani (2016). Tauriaiset ja Tavajärvet Kuusamossa v. 1650-1800. Uusia tulkintoja sukujen historiasta ja yhteyksistä. Helsinki: J. Tauriainen.
- Muut lähteet
Manninen, Veijo. (2024). Mannisen suku. Suuselvitys. Moniste.
[1] Ks. Fingerroos 2010.
[2] SA. Kotoa ja kaukaa 20.8.1916, N0. 4, s. 17.
[3] Koljonen 1992, s. 15−17; Paloniemi 2000, s. 10; Tauriainen 2016, s. 14−15.
[4] Alajuuma 2011, s. 26; DH. Oulun läänin henkikirjat Ou:157 1901, s. 992; Koljonen 1992, s. 15; Savola 1993, s. 402; Tauriainen 2016, s. 14-15, 39-40.
[5] Alajuuma 2009, s. 20; Manninen 2024, Taulu 38; Manninen 1999, s. 140−141; SSHY. Pudasjärven seurakunnan arkisto. Muuttaneet 1809, s. 19.
[6] Alajuuma 2009, s. 20: Manninen 2024; Manninen 1999, s. 140−141.
[7] Alajuuma 2009, s. 20: DH. Oulun läänin henkikirjat Ou: 73 Henkikirja 1873, s. 739, Ou: 131 Henkikirja 1895, s. 259; Manninen 2024, Taulut 63, 101, 143 ja 145; SA. Suomalainen Wirallinen Lehti 17.6.1895, No: 137, s. 5.
[8] DH. Oulun läänin henkikirjat Ou: 107 Henkikirja 1901, s. 992; Savola 1993, s. 19−20.
[9] SA. Suomalainen Wirallinen Lehti 17.6.1895, No: 137, s. 5.
[10] Selma Perttusen haastattelu 1979.
[11] SA. Kaiku 5.6.1895, s. 3; Selma Perttusen haastattelu 1979.
[12] SA. Kaiku 5.6.1895, s. 3.
[13] Selma Perttusen haastattelu 1979.
[14] Selma Perttusen haastattelu 1979.
[15] SA. Kaiku 5.6.1895, s. 3; Selma Perttusen haastattelu 1979.
[16] Alajuuma 2009, s. 10
[17] Alajuuma 2009, s. 26.
[18] Alajuuma 2009, s. 8−9; Ville Leinosen (1996), Hente Lämsän, Lauri Mannisen, Lempi Paunan, Eino Peuraniemen ja Anna Sotkasiiran haastattelut.
[19] Alajuuma 2009, s. 8.
[20] Lauri Mannisen haastattelu.
[21] Emmi Mannisen muistelut; Hilja Kyllin haastattelu 1987; Maija Alajuuman haastattelu 1987.
[22] Alajuuma 2009, s. 10; Kortesalmi 1975, s. 81.
[23] Alajuuma 2009, s. 10.
[24] Alajuuma 2009, s. 22−23; Emmi Mannisen muistelut; Kortesalmi 1975, 88, 91.
[25] Alajuuma 2009, s. 22−23.
[26] Alajuuma 2009, s. 22−23; Emmi Mannisen muistelut; Kortesalmi 1975, s. 102.
[27] Alajuuma 2009, s. 23.
[28] Alajuuma 2009, s. 25; Hilja Kyllin haastattelu 1987.
[29] Kortesalmi 1975, s. 227−237; Manninen 2024, Taulu 143 ja 145; Paloniemi 2000, s. 11.
[30] Alajuuma 2009, s. 10; Manninen 2024, Taulut 143, 145, 198, 199 ja 200; SA. Metsänystävä, 1906, s. 79.
[31] Hilja Kyllin haastattelu 1987; Manninen 2024, Taulut 198 ja 200; SSHY. KSA. Kuolleet ja haudatut 1924, s. 178.
[32] Alajuuma 2009, s. 25; Ervasti & Käkelä 2003, s. 26; Manninen 2024, Taulu 200.
[33] Emmi Mannisen muistelut; Hilja Kyllin haastattelu 1987.
[34] Hilja Kyllin haastattelu 1987.
[35] Iida Halttusen haastattelu 1997.
[36] Kaisa Lämsän haastattelu 1997.
[37] Hilja Kyllin haastattelu 1987; Iida Halttusen haastattelu 1997; Kaisa Lämsän haastattelu 1997.
[38] Hilja Kyllin haastattelu 1987.
[39] Hilja Kyllin haastattelu 1987; Kortesalmi 1975, 151−152, 228.
[40] Iida Halttusen haastattelu 1997.
[41] Kaisa Lämsän haastattelu 1997.
[42] Maija Alajuuman haastattelu 1987.
[43] Hilja Kyllin haastattelu 1987; Kortesalmi 1975, s. 151−152, 228; Susanna Palosaaren haastattelu 1996.
[44] Hilja Kyllin haastattelu 1987.
[45] Hilja Kyllin haastattelu 1987.
[46] Hilja Kyllin haastattelu 1987; Maija Alajuuman haastattelu 1987.
[47] Hilja Kyllin haastattelun 1987.
[48] Alajuuma 2009, s. 26.
[49] Maija Alajuuman haastattelu 1987.
[50] Alajuuma 2009, 30−31; Alajuuma 2000, s. 46−47; Lauri Mannisen muistelut.
[51] Alajuuma 2009, s. 24, 30; Alajuuma 2000, s. 46−47; Koutaniemi ym. 2011, s. 51; SA. Kaiku 10.6.1903, No. 90, s. 4.
[52] SA. Kaiku 10.6.1903, No. 90, s. 4.
[53] Hilja Kyllin haastattelu 1987; Kerttu Alajuuman muistelut; Manninen 2024, Taulu 198; SSHY. KSA. Rippikirja 1895-1910, s. 168, Rippikirja 1911-1920, s. 200, Rippilapset 1908, s. 20.
[54] Alajuuma 2009, s. 30; Emmi Mannisen muistelut.
[55] Emmi Mannisen muistelut.
[56] Maija Alajuuman haastattelu 1987.
[57] Emmi Mannisen haastattelu 1993.
[58] Alajuuma 2000, s. 51,
[59] Alajuuma 2000, s. 50−51.
[60] Alajuuma 2000, s. 52.
[61] Alajuuma 2009, s. 31; Emmi Mannisen muistelut; Hilja Kyllin haastattelu 1997.
[62] Alajuuma 2009, s. 22; Koutaniemi ym. 2011, s. 51; Lauri Mannisen muistelut; Raunio 1999, s. 15.
[63] SA. Rovaniemi 2.10.1937, No. 109, s. 4.
[64] Katri Lauttasaaren haastattelu; Maija Alajuuman haastattelu 1987.
[65] Katri Lauttasaaren haastattelu.
[66] Kaisa Lämsän haastattelu 1997.
[67] Alajuuma 2009, s. 10; Hilja Kyllin haastattelu 1987.
[68] Alajuuma 2011, s. 26.
[69] Manninen & Manninen 2000, s. 112.
[70] Anna Sotkasiiran haastattelu.
[71] Alajuuma 2009, s. 23−24; Manninen & Manninen 2000, s. 112.
[72] Alajuuma 2009, s. 24.
[73] Alajuuma 2009, s. 24.