Bertta Debner, lapsena evakkoon Kurvisesta

Bertta Debner:
Tarvievatko, nii auton lavalla. Minähi sillon, en oo menny lehmien kanssa, isä ja meillä oli minun vanhimman veljen morsian oli meillä apulaisena, niin se sitte toi isän kanssa lehmät, joista osa hukku tuohon Heikkisennivvaan sitte. Äiti ja sitten minä ja sitten Toivo, -31 syntyny Paasovaaran Toivo ja sitten Eila -33 syntyny oli äitillä ku se meni. Siinä me mentiin siinä autokuljetuksessa sinne evakkoon. Pudasjärvelle.

Kari Kantola:
Joo.

Bertta Debner:
Sitten tuota, niin isä tuli tänne eikä mittään muuta. Kaikki lampaat jätettiin sinne navettaan.

Kari Kantola:
Teurastettiinko ne?

Bertta Debner:
Ei ne oo teurastanu.

Sieltähän tuli kuule hirmu lähtö sieltä Kurvisesta. Meillähän oli kuule niin ihan kuule semmonen ihan raakinen yö siinä Kurvisen vartiolla. Ei ku tuota Kurvisen koululla. Kaikki tuli Teerirannalta ja kaikki tuli siihen Kurvisen koululle ni oottamaan sitä autoa, mutta ku ne vuorokauvvella myöhästyvät ne kuorma-autot, että pääsi vanhukset ja lapset ja tämmöset lähtemään. Ja kaikkihan ne toevat hevosilla tätä porukkaa siihen koululle ja kaikki siellä yövyttiin. Ja silloin justiin sitten siitä rajavartiostosta tuli sanomaan se, minä ku en sen nimmeä tiijä mikä se oli, se aliupseeri/vääpeli, että nyt on venäläinen partio lähteny siitä [Piirosesta?] Kurvista kohti.

Ja tuota herraisä sitä sekamelskaa. Kaikki ois mielellään siitä jonnekin päin lähteny, ni se oli hullu sanonu, että tästä ei lähetä, tappakoon yhteen paikkaan.

Kari Kantola:
Oliko ne ihmiset hysteerisiä?

Bertta Debner:
No oli. Ne oli kuule kertakaikkiaan. Minähä olin kakstoistavuotias, niin kyllä se oli jottain kamalaa. Siinä oli itkua ja se oli kuule ihan, että eikö tästä saa/voi lähteä mihinkään päin, niin sanottiin että ei.

Kari Kantola:
Oliko siellä noita sotajoukkoja?

Bertta Debner:
Oli, siinähän oli rajavartiosto Kurvisessa. Että siinä oli, mutta siinä ei ollu monta miestä ja nehän sieltä tornista näkivät, niin 40 ratsua oli tulossa sitä Kurvista kohti. Nehän ois tuhonnu koko Kurvisen kylän, jos ne ois päässeet, mutta sinä syksynä sano niin, että se oli luoja. Se oli ihana kesä, kaikkea viljaa ja kaikkea tuli hyvin, mutta kuule ku ei pakkasta ollu, niin kuule ku siinä on kauheat kuule pitkät suot, ihan kokonaan siinä välillä. Niihin suohon ei tullu minkäänlaista pohjaa, ne ei päässy niistä soista yli niillä ratsuilla. Se pelasti kuule kaiken ja seuraavana aamuna sitte niitä kuorma-autoja tuli ja sillon sitä lähettiin ja yöllä sitte annettiin jo lupa, että ne saa mennä, ne jotka toivat meitä ni sinne. Ja sillä olevia ihmisiä ja kaikki, ni se oli kuule… Mulla on jääny ihan järkytyksenä mieleen se, että miten se oli kauheeta se yö, ei sinä yönä kukkaan nukkunu muuta kuin itki.

Kari Kantola:
Muistatko sä, että miten teille kotiin tuli käsky, että pitää lähteä?

Bertta Debner:
No joo, se kuule siitä rajavartiostosta levitettiin sitä sannaa, että tuota nyt evakkoon lähti eikä saa mittään ottaa, ku mitä päällä on mukkaan.

Kari Kantola:
Paljonko annettiin aikaa sitten?

Bertta Debner:
No meille sanottiin niinku sillon tuota aamulla, iltasella piti olla siinä vartiolla.

Kari Kantola:
Ja oliko se niinku sota syttyny seuraavana aamuna?

Bertta Debner:
Oli niin, sota oli syttyny. Kuule ku minä muistan kyllä edellisenä päivänä ihan selvillä muistan, ku jäi sillä tavalla mieleen, ku oli Helsinkie pommitettu. Niinni ne Lahtelasta se Iita kanto postia Teerirannalle, niin tuota se Reino kaatu sitte se hänen miehensä. Niin tuota postia, niin se tuli ja sano, että nyt on Helsingissä jo pommitettu. Eihän sitä sillon ollu radiota, rajavartiostossahan tietysti oli radio, mutta muualla.

No sitä ei oikein semmonen lapsen järellä käsittäny, eihän sitä ollu lukenu eikä tottunu tähän tämmöseen, mutta jottaen tuntu, että oli niin. Vanhemmat oli kertakaikkiaan niin huolestuneita ja meiltä ku oli pojat viety jo ihan, että tuota Mattihi, soli -24 syntyny, ni sehi oli pois, että sekkään ei ollu kotona.

Kari Kantola:
Missä se oli?

Bertta Debner:
Noku sitä minä en muista. Ainaki se -19 syntyny se veli ni se määrättiin siihen rajan, siihen rajavartiostoon vapaaehtosesti sillon, että ne ottivat semmosia, että on niinku siellä. Ja tuota, mutta sitä ku en minä muista, että missä tämä Matti oli, mutta se ei ollu kuule menossa sinne evakkoon meijjän kanssa. Eikä ku isä oli tuota niin sen Hiljan kanssa niitä lehmiä toevat. Ja niin tuo Heikkisenniva tosiaan niinku kaikki silloin pakkasi nehän tiet oli täynnä, ja Heikkisennivalta sitte ku sieltä lähtivät Kurvisesta sitte seuraavana päivänä, tai oli ne yhen päivän yli siellä, ni niijjen lehmien kanssa niin niin tuota.

Ku ei ollu suojaa niille, eikä ne saaneet vettä. Tietysti heiniehän niillä oli talloessa siellä. Niin tuota, menivät siihen Heikkisennivvaan juomaan ja ku kolome issoa lehmää hukku sinne.

Kari Kantola:
Montako lehmää teillä oli kaikkiaan?

Bertta Debner:
Kuule, ku minä muistan, että meillä oli niinku kuus lypsävää lehmää ja sitte oli tuota sitä, minä en tiijjä, että mihin se pikkukarja mukana.

Kari Kantola:
Mitä pikkukarjaa, lampaita?

Bertta Debner:
Niin ja vasikoita. Sen minä muistan, että sillon ku tämä tieto tuli, ni tuota meillä oli iso sika. Niinni, se tapettiin ja sitte kuule tuota se oli kiikkumassa siinä, ku oli niinku navetta ja laon välikkö, ni siihen nostettiin. Minä muistan ku se siinä kiikku ja ku se isä meijjät vei sinne Kurviseen ja se Hilja kans lähti mukkaan sinne ja siellä, nehän vasta yöllä sitte tulivat sieltä takasin.

Niin sen oli isä katkassu ne narut ja siihen rekkeen pannu sitte ku se lehmien kans lähti. Muttei mittään vaikka me pakattiin niitä tavaroita, että jos niitä joku ottaa ni siellä, ni minä en muista ku sitä ei siihen aikaan ollu, ni minä olin saanu joskus semmosen ihan mitättömän nuken, ni kuule ku minä sallaa sinne, koitin sinne petivaatteen välliin panna, että tuota jos se tulis sieltä mukana sinne ja tuota. Minä aena itkin, että ku minen mittään muuta haluais ku kolome… ku kissan ja sen nuken ja sitte mulla oli semmonen kukka, oma kukka, että minä olin saanu semmosen oksan ja se oli kasvanu hirveen isoksi. Se oli enkelisiipi nimeltä. Minä itkin, että ku sillon ku lähettiin, että ku mullei oes ku kolome, ni minen saa ees niitäkään mukkaan ottaa, sitä enkelinsiipeekään.