FM,tietokirjailija Valma Lämsä
Mikä oli sahateollisuuden merkitys Kuusamon jälleenrakentamisessa ? Miten Kuusamon liippapitäjästä tuli metsistään kasvanut ja kansainvälistynyt kaupunki Venäjän kainalossa? Teollistumisen alkulähteenä oli sama Jyrkänkosken liippatehdas, jossa tehtailijat vaihtuivat kysynnän mukaan eri aikakausina liippa- ja kivitehtailijoista tukki- ja sahatehtailijoiksi. Liippa- ja kiviteollisuus loi pohjaa Kuusamon oman sahateollisuuden valmiudelle heti toisenmaailmansodan jälkeiseen jälleenrakennusaikaan.
Kuusamon Jyrkänkosken liippatehdas, Matti Eksymä, perustaja ja kanavan kaivajat, loivat ensiaskeleet 1912 alkaneelle Kuusamon teollistumiselle. Kanava mahdollisti Jyrkänkosken koskivoiman käytön liippojen hionnassa. Toisen tehtailijan, Mauri Timosen valokuva-arkistot vuosilta 1925 – 1932 säästyivät sodasta perheen muutettua Nurmekseen ja edelleen pääkaupunkiseudulle. Eksymän ja Timosten arkistot saatiin 2011 Kuusamon teollistumisen vaiheiden tutkimukseen ja esilletuomiseen jälkipolville. Kuusamon Kivitehdas Oy:n ennakkoluuloton ote rakentaa Eksymältä ja Tuiskulta kesken jääneet rakennukset, koneistaa ja sähköistää koskesta kivihiomotehdas, aloitti Kuusamon varsinaisen teollistumisen polun 1920- luvulla. Lähde: Liippatehtaantarinoita osat I ja II, 1912 – 1920, 1920 – 1933.
Kansallispankki otti tehtaan haltuun 1933 ja jatkoi liippatehtailijana vuoteen 1945. Sodan jälkeen pankki myi koko tehdasmiljöön sodasta palanneille liippatehtaan rakentajille ja entisille työntekijöille 1945, Kuusamon Kovasin Oy:n perustajaryhmälle. Kuusamon Kovasin Oy käynnisti heti liipanteon, jolla saatiin Kuusamoon tulovirta käyntiin. Sahatun puutavaran kysynnän takia 1920-luvun sirkkelisaha todettiin riittämättömäksi jälleenrakentamisessa. Kuusamon Kovasin Oy ja tytäryhtiö Kuusamon Jyrkänkoski Oy laajensivat tehtaan sahalaitokseksi. Tehdas sai jo ennen isojaon valmistumista jakokunnista ja kunnalta erityisluvilla hankkia tukkeja. Sahateollisuus oli erityisen merkityksellinen paikallisessa jälleenrakennuksessa, mutta ennen kaikkea ulkomaisten vientitulojen saamiseksi Kuusamoon. Lähde: Liippatehtaan tarinoita osat III – IV, 1933 – 1945, 1945 – 1968.
Kuusamo väliinputoaja sahateollisuuden kehittymisessä Kuusamo oli Venäjän suuriruhtinaskunnan alaisuudessa, kun sahateollisuus alkoi kehittyä
Aleksanteri II:n 1856 aloittaman uudistusohjelman myötä. Sahojen määrien rajoittaminen lopetettiin 1885 ja yksinoikeus kunkin alueen tukkien ostoon päättyi. Oulun kauppahuoneet siirtyivät tervan ostajista sahatehtailijoiksi. Iijoen suurin tervan ostaja oli J. G. Bergbom. Iijoen
varren metsien tervatynnyrit vaihtuivat tukkilauttoihin. Tervaporvareista tuli tukkiporvareita. Suomen senaatti antoi 23.4.1839 privilegion Taivalkosken sahan perustamiseen oululaisille kauppiaille, Olof Lundströmille, Lars Niskalle ja Jacob Fellmannille. Monien omistajavaihdoksien jälkeen Taivalkosken saha oli Oy Uleå Ab:n omistuksessa. Valmista sahatavaraa tuotiin Kuusamoon Taivalkosken sahalta. Kohtalokkaana syksynä 1944 Taivalkosken saha paloi. Kipeästi kaivattuja tuloja katovuosina saatiin metsätöistä ja tukkien uitoista. Syvällä metsissä miehet kaatoivat ja karsivat tukit. Hevosmiehet kuljettivat tukit Oulanka- ja Kuusinkijokien varsille. Itäisellä rajalla olot olivat rauhattomat. Usein aseet turvasivat hakkaajien ja ajomiesten työtä.
Sahateollisuus idässä oli keskittynyt Paanajärvelle. Kuusamossa ei ollut omaa sahaa ja siten se jäi väliinputoajan asemaan sahateollisuuden kehittymisen suhteen. Lähde: Kuusamo 150 -teollisuus.
”Ukkimme Ville had Moilanen, Suomussalmella Venäjän suuriruhtinaskunnassa syntynyt, kuten isämme Johan, ennen Suomen itsenäistymistä. Ville Moilanen oli koulutettu maanmittari ja oli tullut 1900-luvun alussa Suomussalmelta linjojen hakkuuseen. Moilanen ja kaverinsa Luukkonen jäivät venäläisten vangiksi raja-alueella työreissullaan. Alueena heillä oli tuolloin Pääjärvi ja Koudan alueet. Kekseliäisyys lopulta auttoi heidät pakenemaan ja suunnistamaan kuutamon valossa kohti Sallaa, jossa legendaarinen ”Leppä-muori” ruokki ja ”yrttikylvetti” lopen uupuneet miehet työkuntoon. Miehet palasivat Kuusamoon Suiningin rantaan. Moilanen lähti Matti Eksymän mukaan Kitkalle metsätöihin ja rakentamaan tukkien siirtorekiä.” Lähde: Liippatehtaan tarinoita osa I, Liippatehtaan perustaminen, 1912 – 1920, s. 81 – 83.
Kuusamon suuret puut länteen ja itään
Yli-Kitkan suuria puita himoitsivat hinnalla millä hyvänsä Oulun kauppahuoneet, jotka päättivätkin yhdessä toteuttaa tukinsiirtolaitteet Akanlahteen Kitkajärven ja Livojärven väliselle kannakselle. Uusi höyryllä toimiva siirtolaitos, Kuusamon rautatieksi nimetty, rakennettiin 1909 ja se oli käytössä 1950-luvulle. Oulun Ab Uleå Oy rakensi Vanttajan tukinsiirtolaitoksen 1923 – 1929 Kuusamojärven ja Iijärven väliselle kannakselle. Siirtorata oli kaksiraiteinen. Toisella raiteelle kulkivat tyhjät vaunut ja toisella lastatut tukkivaunut. Raahe Oy:n omistaja Johan Artturi Lagerlöf kehitti ”moottorireen”, jota kokeiltiin 1913 – 1914 Kuusamon Alakitkalla. Kuljetusmatka oli 16 km ja talven aikana kuljetettiin 13000 järeää runkoa. Moottorireki kuljetti kerrallaan 19 kuormaa, joissa jokaisessa oli 300 tukkia. Ruotsalaiset Berggren ja Åslund omistivat Kouta-yhtymän sahan Paanajärvellä ja Koudassa. Yhtiö valmisti ratapölkkyjä Muurmannin rataan 1917. Työmaa työllisti myös kuusamolaisia. Eino Eemil Leivo perusti sahan 1937 Oulankajoen lähelle. Paanajärven saha ja
mylly oli Matti Eksymän ensimmäinen laitos Paanajärven Mäntykoskessa ja Tavajärven koulun rakentaminen oli hänen ensimmäinen mittava rakennusurakka. Lähde: Kuusamo 150 -teollisuus.
Kuusamon sahateollisuuden todellinen alkulähde
Kuusamon Jyrkänkoskessa virtasi voimaa kenenkään sitä hyödyntämättä. Matti Eksymä haki lupaa Heikkilän väliaikaiselta jakokunnalta rakentaa Jyrkänkoskeen Kovasinhiomotehdas ja mylly. Saatuaan luvan 1912 hän alkoi kaivaa kanavaa. Kanavan virallinen katselmus tehtiin 1913. Eksymä osti ja purki Suiningin rannalta Harjun pirtin, ja kokosi sen Jyrkänkoskelle. Poikiensa ja vaimon veljen Erkki Kivilahden kanssa he rakensivat härkinmyllyn, jossa puurattaat tuottivat vedestä voimaa liippapyöriin. Eksymä halusi käyttää koko kosken voiman omaan laitokseen, jolloin kyläläiset alkoivat vastustaa ja vaativat vastarannalle lupaa rakentaa oma Saha- ja myllylaitos. Kyläläiset saivat luvan. Eksymä oli tehnyt liippoja vuosia ja vienyt niitä myyntimiehensä Tuiskun avulla Pietariin ja aina Turkkiin asti, vaikka lopullinen lupa tuli vasta 1918. Eksymä oli kaiken ohessa miettinyt ja suunnitellut omalle kylälle mylly- ja sahalaitosta. Eksymä-Hännisen laitoksen rakentaminen Maivajokeen alkoi heti hänen palattuaan kotikyläänsä ja myytyään osuutensa Jyrkänkosken tehtaasta 1920 myyntimiehelleen Tuomo Tuiskulle, joka halusi koneistaa ja laajentaa tehdasta. Kurikan Tuisku osti Kujalan pytingin Joki Hemmalta ja toisen Lehdosta. Rakennukset olivat mitoiltaan juuri saman kokoiset ja sopivat yhteen. Siitä alkoi Jyrkänkosken konttoriasuintalo muodostua. Tuisku otti taitavan kirvesmiehen ja ”kympin laskupään omaavan” Ville Lampion ja Ville Moilasen laajentamaan ja koneistamaan tehdasta. Aikansa kokeiltuaan liipantekoa katkomalla ja hakkaamalla myytävää ei juurikaan syntynyt. Lopulta Tuisku jätti tulematta tehtaalle, joka jäi pankille. Tuisku tapasi Joensuu – Helsinki välillä junassa Helsingissä toimivan liikemies Matti Timosen, jolle hän kertoi että ”Kuusamossa on puolivalmis tehdas myytävänä”, ja kehoitti ottamaan yhteyden pankkiin. Lähde: Liippatehtaan tarinat osa I, s. 90-94.
Pankki myi tehtaan Mauri Timoselle, jonka isä Matti Timonen ja isoisä omistivat Helsingissä kauppahuoneen. He perustivat Kuusamon Kivitehdas Oy:n. Mauri Timonen saapui Jyrkänkoskelle 1920-luvun alkupuolella ja toi tullessaan Helsingistä sähköteknikko Oskar Tohkan, joka purki Eksymän ja Tuiskun rakennelmat ja rakensi tilalle turbiinin, asensi generaattorin, joka alkoi tuottaa sähköä koko laitokseen 1925-1926. Omalla sirkkelisahalla sahattiin kaikki tarvittava puutavara keskeneräisen tehtaan ja konttoriasuintalon valmiiksi saattamiseksi. Timonen ja Tohka asuivat väliaikaisesti Suoperän Simon talosssa. Jyrkänkoskella liippatehtaan vastarannalla oli Jokelan Hermannilla Puusepänverstas ja höylä, josta konttoriasuintaloon ja tehtaaseen saatiin kaikki ovet, ikkunat ja muut kalusteet.
Johan Vilhelm Määttä (Vesa Ville) oli jo silloin poikasena Jokelan puusepänverstaassa opissa ja teki muun muassa ikkunat lapsuuden kotiinsa, jossa asui leskiäiti, Vesa Anni orpopoikiensa, Villen ja Antin kanssa. Ville Määttä oppi ja näki jo hyvin nuorena työn merkityksen. Hänestä tuli Kuusamon
teollisuuden ”kanta-ukko”, joka vaikutti Kuusamon teollistumisen kehitykseen seuraavat puoli vuosisataa eli vuoteen 1984 saakka. Lähde: Kuusamo 150 – teollisuus s.176 – 193.
”Maurin Hovi” oli valmis 1928. Jokelan Puusepänverstas paloi juuri kun oli Jyrkänkosken tehtaalle oli saatu kaikki kalusteet. Verstaan yhteydessä ollut höylä oli herkkä syttymään. Lähes kaikki höylät ovat palaneet kertaalleen, jopa useammin. Kuiva lauta ja kuuma höylänterä ovat vaaralliset yhdessä. Suomen eduskuntatalon kivitoimitusasiakirjat oli allekirjoitettu, kun tehtaan puurakenteet paloivat maan tasalle helmikuulla 1929. Työmiehet saivat lunta lapioimalla ja kanavasta vettä kantaen suojattua sähkölaitoksen.
Palosta seuraavana aamuna alkoi vakuutuksen turvin tehtaan uudelleen rakentaminen. Saksasta tilatut kivisaha ja kivihiomot valettiin betoniin. Kokonaan uudelleen rakennettu tehdas oli upea ja moderni, aikaansa edellä oleva tehdas. Eduskuntatalon lattiakivet sahattiin ja hiottiin ja lähetettiin monien vastoinkäymistenkin saattelemana Helsinkiin. Asiakirjojen mukaan pieni erämaakivitehdas onnistui toimituksessaan ilman myöhästymissakkoja.
Jyrkänkosken kivihiomotehtaasta tuli Paanajärvelle matkaavien suosima pysäkki ja kuvauskohde. Timosen laajasta valokuva kokoelmasta selviää lautarakentamisen kauden alkaneen Jyrkänkoskella jo 1920-luvulla. Betoniin valetut turbiini- ja kivikoneet kertovat silloisen rakentamisen tason
sähköistyksineen. Konttoriasuintalossa olivat sähköt, puhelin ja radio. Pihalla pylväissä loisti valot tehtaan ollessa käynnisssä.
Johan Vilhelm Määttä pääsi uuteen hienoon tehtaaseen liipan laskijaksi. Muistelmissaan hän kertoi, että nyt tehdas näytti ”oikealta” tehtaalta. Kuusamon liippatehdasmiljöö eli jo 1920-30 luvuilla loistoaikaa ja sitä kutsuttiin ”Maurin hoviksi”. Finanssikriisi rantautui maailmalta Suomeen 1930-luvulla. Kansallispankki otti myös Kuusamon pienen Kivitehdas Oy:n haltuun eduskuntatalon kivitoimituksen yhteydessä ja alkoi itse liippatehtailijaksi 1933. Sodan päätyttyä 1945 pankki ei halunnut jatkaa liippatehtaan omistajana. Lähde: Liippatehtaan tarinoita osa II, Liippatehtaan loistoaika 1920 –
1933.
Paluu Kuusamon Jyrkänkosken liippatehtalle 1945
Saksalaiset olivat poistuneet viimeisten evakuoitavien joukossa sulassa sovussa Jyrkänkosken liippatehtaalta. Lähtiessään he räjäyttivät vain sillat. Oli tullut tieto että neuvostojoukot olivat noin kilometrin päässä tulossa Tavajärven tietä kohti Jyrkänkoskea. Viimeiset Jyrkänkosken siviiliasukkaat, Hanhelan perhe, lähti Veikko Kantolan kyydissä kohti Merijärveä.
Vanha liipantekijä Eino Hanhela muisteli heidän lähtöä, joka oli onnistunut ”viime tipassa” ennen siltojen räjäytystä. Saksalaiset olivat kantaneet pommeja
siltapalkkeihin ja virittäneet sytytyslangat paikoilleen, mutta odottaneet viimeisten ehtivän siltojen yli. Kuusamon kirkonkylä oli vielä ennallaan heidän ohittaessaan kirkonkylän. Palattuaan Kuusamon kirkonkylää ei ollut olemassakaan. Järkytys oli niin suuri, että kaikki eivät toipuneet shokista koskaan. Virkavalta oli polttanut lähes kaikki rajaseudun kylien talot ja kiinteistöt. Kuusamon kirkonkylä oli tuhkana ensimmäisten miinanraivaajien saapuessa kirkonkylään joulukuussa 1944. Lähteet: Liippatehtan tarinoita osa IV, Liippatehdas elpyy vientitoimintaan, 1945 – 1968, Kuusamo 150 -teollisuus, s. 109 ja Eino Hanhelan videohaastattelut 2000-luvulla.
Evakoissa oleville Jyrkänkosken kylän miehille kantautui uskomaton viesti tiedustelijoilta ja miinoituksen purkajilta. Liippatehdas oli pystyssä ja näytti vahingoittumattomalta. Eino Moilanen kertoi tunnelmistaan sodan päätyttyä, kun Oulun kaupungin kadulla oli tullut tuttu mies liippatehtaalla työskennelleitä vastaan. Pankin apulaisjohtaja Härkönen ehdotti, että jospa kylän miehet ostaisivat liippatehtaan. Kansallispankki oli saanut tarkistuksesta raportin, että generaattori on vaurioitunut miinan räjähdyksessä. Pankki oli tilannut tarvittavat osat valmiiksi. Eino Moilanen oli ollut tehtaalla lähes koko ikänsä töissä ja tunsi tehtaan. Silloin ajatus tuntui naurettavalta, kun ei ollut rahaa edes kintaspariin. Lähde: Liippatehtaan tarinoita osa IV, 1945 – 1968, Liippatehdas elpyy vientitoimintaan, s. 25 – 28. Äänitteet : Eino Moilanen, 1986 – 2000.
Tammikuun 1945 puolessa välissä Kuusamon kunnan hoitokunta alkoi painostaa valtiovaltaa, että kuusamolaisten olisi saatava palata kotiseudulleen. Tiet ja sillat oli korjattava ensimmäiseksi. Vuoden 1945 alussa aloitettiin jälleenrakennuspuiden leimaus, kaataminen ja rakennuspaikoille ajo. Kuusamon jälleenrakentaminen aloitettiin sivukyliltä ja liikkuvat kenttäsirkkelit kiersivät taloissa jälleenrakentamistarpeiden sahauksessa.
Jyrkänkosken liippatehtaan vanhat rakentajat ja työntekijät lähtivät Kuusamoon. Torangin mäelle päässeet miehet menivät alkushokkiin, kun Kuusamo oli täysin tuhkana. Ensin nousi mieliin viha, sitten tuska ja lopulta suru. Vain Tyynelä lahden takana ja Kuuselan talot olivat jäljellä. Miehet jatkoivat liippatehtaalle tutkimaan tilannetta. Suunnaton ilo valtasi kotiin palaajat. Ihmetys oli suuri kun tehtaan alue oli lähes siinä kunnossa, kuin olivat lähtiessään syksyllä 1944 sen jättäneet.
Konttoriasuintalon seinässä oli ihmisen pään kokoinen reikä ja turbiinihuoneen seinässä samanlainen. Uskomaton tunne valtasi tehtaan rakentajat, kuin sotaa ei olisi täällä ollutkaan. Kiitollisuuden tunne antoi voimaa alkaa heti tarkistaa varastoja ja tehdassaleja. Kuivajärven ahon liippakivilouhos oli jäänyt rajan taakse, mutta kaikki liippatehtaan omat kivivarastot olivat täynnä. Sitten alkoi kova pohdinta, ketä tehtaaseen tulisi mukaan osakkaiksi ja alkuun työntekijöiksi. Eetu Hanhela, joka oli ollut tehtailija Timosen aikana ja Kansallispankin ajan työnjohtajana, kieltäytyi lähtemästä mukaan yritykseen. Perhe oli suuri ja hänen keho oli ”loppuunkulunut”. Ennenkaikkea tehtaan omistukseen ja työhön mukaan tulevia alettiin kartoittaa. Omistajiksi kietoutuivat Määtät,
Moilaset ja Kantolat, osa myös keskinäisten avioliittojen kautta. Porvarin Kallen saunassa kokoontuessa muistui Johan Vilhelm Määtälle mieleen suvun tuttu pankkimies. Syntyi ajatus, että jos kuitenkin yritettäisiin ostaa tehdas lainarahalla.
Luovutetun alueen siirtolaisten evakkomatka oli huomattavasti pitempi kuin muiden. Varsin monet paanajärveläiset ja tavajärveläiset olivat evakossa aina vuoteen 1947 saakka, jolloin heille alettiin jakaa vastikemaita. Jotkut ottivat korvauksen rahana ja ostivat itselleen talon etelästä. Useimmat kuitenkin palasivat Kuusamoon ja pääsivät vuonna 1947 tai 1948 rakentamaan itselleen uutta kotia. Rakennusaika asuttiin sukulaisten tai tuttavien luona.
”Isämme Johan Vilhelm Moilanen oli kiinni sodassa 1939 – 1945. Suiningin Raivio-kotitilan kaikki rakennukset oli poltettu maantasalle. Veljekset Eino, Jussi ja Kalle palasivat elävinä sodasta. Nuorin veli Kauko katosi Tornion taisteluissa. Isä Ville had oli menehtynyt välirauhan aikana. Veljeksillä oli kiire saada leskiäidille ja siskoille katto pään päälle. Eino Moilasesta oli tullut suvun päämies ja he pitivät kiinni vanhasta talomallista, joka oli rakennettu Varisjoen suuhun 1900-luvun alussa. Jälleenrakennushoitokunta ei pitänyt ajatuksesta. Hirret löytyivät helposti omalta maalta. Kaikki muu löytyi itseltä, paitsi ikkunat ja naulat, jotka tuntuivat olevan säännöstelyn alla. Kaikki miehet olivat metsien miehiä ja ammattilaisia puusta rakentamisessa. Puut kaadettiin itse ja kuljetettiin hevosella pihalle. Hirret veistettiin ja käsityönä tehtiin niin veneet kuin kaikki muut kodin puiset tarve-esineet. Viimeisiä ikkunoita odotettiin vuosia, koska taloon ei annettu rakennusmateriaaleja yhtään enempi kuin mitä tyyppimallitalot edellyttivät.” Lähde: Liippatehtaan tarinoita osa IV, 1945 – 1968, s. 71 ja äänitteet/Moilaset.
”Kun tuli aika päättää mihin isämme Johan Moilanen ja äitimme asettuisi perheensä kanssa, tuli kylmä ehdotus, että Sarvivaarassa oli varattuna Moilaselle rintamamiestila. Variskoskeen syntyneenä ja lohella kasvaneena isämme koki sen kuolemantuomioksi. Vaihtoehtona oli ”ota tai jätä”. Isämme kieltäytyi, ja jäi liippatehtaalle osakkaaksi ja työntekijäksi ilman sotakorvauksia. Kuusamon Kovasin Oy myi tontin isälle ja äidille. Kujala, kotitalomme valmistui 1950-luvun alussa. Myös Johan Vilhelm ja Mirjami Määttä ostivat Kuusamon Kovasimelta maata ja rakensivat kotinsa Kiveliön lähelle liippatehdasta.
Molemmat talot rakennettiin oman sahalaitoksen tuottamasta saha- ja höylätavarasta.”
Lähde: Liippatehtaan tarinoita osa IV, Liippatehdas elpyy vientitoimintaan, 1945 – 1968, Äänitteet/Moilaset.
”Venäläisten rakentamat korsut ja saksalaisten parakit olivat monille kirkonkylään palaaville ensikoti. Erityisesti rajakylien talot oli poltettu kaikkine varastoineen. Joissakin polttamatta oli jäänyt saunarakennuksia, joihin sitten palasi moni asumaan, kunnes oma talo alkoi nousta.”
Liipoista tulovirta Kuusamon Kovasin Oy:n varassa
Kansallispankki ei halunnut jatkaa sodan jälkeen liippatuotantoa, vaan halusi myydä koko tehdasalueen kaikkineen oikeuksineen kylän miehille. Pankki ei halunnut myydä vanhoja nimiä Kuusamon Kivitehdas Oy (Timosen perustama) ja Kuusamon Kivi Oy. Ne olivat vahvistamassa edelleen pankin tasetta. Täytyi keksiä uusi nimi. Virallinen nimi liipalle oli ”Kovasin”. ”Oulun putkasta asteli vapauteen sodan päättymishetkellä pitkäaikaisin liippatehtaan työntekijä ja rakentaja Eino Moilanen, s. 1909, Ville had Moilasen poika. Eino Moilanen oli uhmannut Oulussa ulkonaliikkumiskieltoa ja niin hänet otettiin putkaan. Eino joutui olemaan putkassa melkein kaksi viikkoa ja siten hän pelastui joutumasta saksalaisten poisajoon maasta. Eino Moilanen muisti Oulun kadulla vastaan tulleen pankkivirkailija Härkösen, joka oli ehdottanut liippatehtaan ostamista. Silloin liippatehtaan osto jäi ihan naurun asteelle, vaikka Härkönen oli sanonut pankin myyvän sen velaksikin. Ilmeisesti ajatus oli jäänyt itämään, kun Johan Vilhelm Määtän kanssa miettivät yhdessä tulevaisuuttaan Kuusamossa. Jälleenrakennusurakka odotti kaikkia evakoista palaavia ja rakennuspuun kysyntä oli ennen näkemätön. Isojako oli tekemättä ja kaikkeen puun ottoon metsistä piti olla lupa. Ratkaistavia kysymyksiä oli paljon.” Lähde: Liippatehtaan tarinoita osa IV, 1945 – 1968, s. 25 – 29.
Liippatehtaalla oli ollut 1920-luvulta lähtien sirkkelisaha, jota Eino Moilanen oli opetellut käyttämään ennen sotaan lähtöä. Muutenkin Eino Moilanen tiesi tehtaan kaikki yksityiskohdat. Hän oli ollut jo 15-vuotiaana santapoikana ja myöhemmin Timosen aikana koko tehtaan huoltaja. Eino muisti Härkösen ehdotuksen tehtaan myynnistä kylän miehille velaksikin ja kertoi sen Mirjami-siskonsa miehelle Johan Vilhelm Määtälle. Seuraavana päivänä marssivat Ville ja Eino Kansallispankkiin kysymään, että ”vieläkö se tehdas on myytävänä”, ja ”paljonko mahtaa maksaa”? Härkönen oli mennyt kysymään johtaja Hervalta ja palasi johtajan huoneesta kertomaan, että velaksi 700 000 mk, mutta rahalla 600 000 mk. Eihän sellaisia rahoja ollut missään. Niinpä pojat lähtivät miettimään ratkaisua. Ville muisti, että Severi Tuovila, Villen tätin mies, on Osuuskassan hallituksen puheenjohtajana. Ville lähti Severi Tuovilaa tapaamaan ja kertoi tehtaan ostoaikeistaan. Severi oli heti juonessa mukana ja päätti kutsua pankin hallinnon koolle. Hän lupasi puoltaa hakemusta.
Pankki myönsi 600 000 markkaa lainaa tehtaan ostoon. Porvarin saunassa kokoontuneet uudet Kuusamon Kovasin Oy:n osakkaat valtuuttivat Johan Vilhelm Määtän tekemään Oulussa kaupan Kansallisosakepankin kanssa. Hän oli eniten kouluja käynyt ja valittiin toimitusjohtajaksi. Toinen kouluja käynyt Sylvi Kantola s. Moilanen oli itsestään selvä kirjanpitäjä. Molemmilla heillä oli äärimmäisen hyvä käsiala, joka ilmenee tilikirjoista. Severi Tuovila oli avustajana ja puolesta puhujana liippatehtaan kaupan teossa. Osuuskassasta saatu shekki vaihdettiin Suomen pankissa rahaksi Ouluun Kansallispankkiin mennessä. Pankinjohtaja Herva teki kauppakirjat ja sai rahat kouraan. Yhtiön osakkaat olivat Määttä, Vesa Ville, Vesa Antti, Porvarin Kalle, Moilanen (Raivio) Eino, Johan ja Kalle, Kantola Antti, Aukusti, Niilo ja Väinö. Yhtenä osakkaana oli lakimies Kangas, joka hoiti lakiasiat, mutta luopui osakkuudesta 1960-luvulla Johan Moilasen tultua Kuusamon Kovasin Oy:n pääosakkaaksi. Lähde: Liippatehtaan tarinoita osa Iv, 1945 – 1968 s. 27-69.
Konttoriasuintalo täyttyi sodasta ja evakoista palaavista Jyrkänkoskelaisista. Koskikamareiden uunin kylkeen muurattiin lisähella Ville ja Antti Määtän perheitä varten. Suoperän perhekuntaa majoittui isoon pirttiin. Tehtaan sähkögeneraattoria piti käyttää Oulussa korjauksella ja sitten tehdas lähti pyörimään. Joku oli asentanut miinan turbiiniin. Siitä ei tullut tietoa, kuka oli nostanut paakan ja silloin miina oli räjähtänyt. Turbiinin kansi ja paaka piti korjata. Saunakosken rakennukset olivat tuhkana. Samoin Suininginkosken ja Jyrkänkosken vastarannalla ollut kyläläisten mylly oli tuhkana.
Eri puolille Kuusamoa, koskien rannoille oli rakennettu 1920- ja 1930-luvuilla saha-, mylly- ja pärehöylälaitoksia. Niiden säilymisestä sodasta ei ole ollut saatavana asiakirjoja.
Tehdas lähti pyörimään ja liippoja tehtiin niin kuin ennen sotaa oli tehty. Entisinä työntekijöinä oltiin tietoisia tehtaan heikkouksista. Pankin alityönjohtaja ei ollut uskaltanut laittaa parannuksia ja suuria investointeja käyntiin. Kehitystyö alkoi heti tehtaan puutteiden korjaamiseksi. Takopajakin oli säilynyt ja siellä muotoiltiin kuparilevyistä hiekan avulla sopivat kupariputket, jotka kierrettiin liippakellarin uunin muurin sisään. Samalla kun uuni lämmitti työntekijöitä, antoi se lämmintä vettä käsille. Turbiinihuoneen yläkertaan valmistettiin puolentoistatuhannen litran tynnyri, johon vesi nousi paineella kanavasta ja hanasta laskettuna vesi valui liippapyöriin. Samaan hormiin toiseen kerrokseen muurattiin myös uuni tuottamaan lämpöä kivisahahuoneeseen, josta sahalaitoksen rakentumisen myötä tuli sahanterien teroitus – ja huoltohuone. Juokseva vesi vei myös hiomojätteet ulos liippakellarista. Ennen liippapalat ja murske vietiin paareilla ulos. Nerokkaat uudistukset helpottivat työtä valtavasti.
Liippatuotanto lähti heti käyntiin täydellä kapasiteetilla. Liippakellarista valmiit liipat menivät koskivoimalla hihnaa pitkin pakkaamoon, jossa ne käärittiin paperiin ja sata kappaletta liippoja aseteltiin kuhunkin puulaatikkoon. Hiomossa valmistettiin paljon enemmän liippoja kuin pankin aikana. Koskesta saatava sähkö siirsi monia ihmistoimia hihnalle automaattisesti toimimaan. Kanto Pekka hoiti myyntiä. Valtio vuokrasi yhtiölle Laajusvaaran louhoksen, josta tottuneet miehet nostivat liuskekiveä. Isojako alkoi ja muutti taas kaikki asetelmat. Metsähallituksen Savola ei suostunut enää antamaan Laajusvaaraa yhtiölle, vain Soidinvaara jäi yhtiölle. Kotimaan kauppa veti hyvin, mutta ulkomaan yhteydet olivat heikommat. Liippojen ulkomaille vientiä ei saatu täysillä vetämään. Neuvostoliitto tilasi 1,5 miljoonaa liippaa heti sotakorvauslähetyksiin. Pieni liippatehdas ei uskaltanut tai ei halunnut lähteä viemään Neuvostoliittoon mitään, ei liippoja eikä puuta. Ensimmäisenä vuonna tehdas tuotti 200 000 liippaa ja seuraavina 2-3 miljoonaa liippaa vuodessa.
Kaikki myytiin. Yhtiö alkoi tuottaa puhdasta rahaa Kuusamoon ja Jyrkänkoskelle. Kylä heräsi eloon. Helmikuulla 1949 Kanto Pekka palasi Oulusta ja kertoi, että yhtään liippaa ei mennyt kaupaksi. Maatalouskoneet tulivat 1940-luvun lopulla, ja silloin viikatteen käyttö väheni. Rinnalle tuli kivipuriste karpurundumi, ja kiviliippa hävisi halvemmalle tehdasvalmisteiselle liipalle. Liipanmyynti loppui helmikuulla 1949. Lähde: Liippatehtaan tarinoita osa IV, 1945 – 1968, s. 74 – 76. Tytäryhtö Kuusamon Jyrkänkoski Oy
Erimielisyyksiä omistajien kesken oli aistittavissa jo 1946, kun tehtaan tulevaisuuden suunnitelmissa oli paineita koneistamisen suhteen. Sahatavaran
kysyntä oli jatkuvaa kaiken tuhon keskellä. Kuusamon Kovasin Oy:n osakkaat alkoivat heti sodasta palattuaan miettiä vanhan sirkkelisahan tilalle oikeaa sahalaitosta, toimimaan koskivoimalla, mutta tarvittaessa lisäksi myös polttomoottorilla. Rekisterihallitus määräsi perustamaan tytäryhtiön puun sahaukseen ja vientiin, Kuusamon Jyrkänkoski Oy:n, joka virallisesti aloitti ulkomaan viennin 1.1.1950. Jauhomylly siirrettiin seinän taakse toimimaan vanhassa tehdassalissa. Sahalaitos rakennettiin 1948-9 erillisenä laajennuksena, kohti Jyrkänkosken lahtea, kiinteästi sähkölaitoksen 26 metriä pitkään voima-akseliin kytkettynä. Tukkilanssi ja rautatie sijoittui Jyrkänkosken lahden rannasta tehtaaseen. Traktorit ja kuorma-autot toivat tukit lanssiin, josta resinalla rautatietä pitkin tukit vedettiin sahan viereen. Oma vanha sirkkeli tuotti kaiken lauta- ja lankkutavaran sahalaajennukseen. Sähköistetty kapulakettinkinen sahanpururänni sahahuoneen kellarista veti sahanpurut kauemmas itse sahalaitoksesta. Sahalaitos oli kaksikerroksinen. Alakerrassa olivat raamit valettuna betoniin ja toisessa kerroksessa sijaitsivat itse sahanterät. Samoin höylä omalla hihnalla ja kaappari omassa linjassa, jossa puutavara katkottiin määrämittaan. Tehtaan edessä suoritettiin omiin kuorma-autoihin puutavaran lastaus. Santaholmalta Oulusta tuli Hentilä asentamaan sahat. Ensin oli asennettu Pölkkien vanha kehäsaha ja sitten toinen saha ja perään vielä kolmas, Lahtelainen. Karhula tuli myöhemmin Pulinterin rinnalle. Silvennoisen sähköyritystä käytettiin apuna sähköasennuksissa ja hän tuumasikin, että ”nyt on miehistä luontoa yrittämiseen”. Kaikki koneet oli kytketty käyttämään koskivoimaa.
Naapureihin menevää sähköä jouduttiin rajoittamaan, koska sähkö ei riittänyt yhtäaikaa kaikkiin omiin koneisiin. Pankki oli pienentänyt turbiiniallasta, Parkatin ehdotuksesta, pienen liippatuotannon ja vähäisen myllyn käytön takia. Tehoja oli 45 hevosvoimaa. Kyläläisilta vastarannalta oli palanut laitos 1944 ja niin kyläläisiltä vuokrattiin joen toisen puolen vesivoimavarat yhtiön käyttöön. Lisävoimaksi otettiin sahalle käyttöön dieselmoottori, jonka asensi
Helsingistä pätevä asentaja, 7,5 tuuman kampiakselilla. Se oli isotöinen asentaa ja asennus kesti n. 2kk. Isoa moottorin vauhtipyörää, 3000 kg, käytettiin painona autossa, tarpeen mukaan nupissa, pankolle, takapyörien päälle, kun aurattiin metsäautoteitä. Suorajarven jakokunnasta oli ostettu 23 000 runkoa. Eino Määttä toimi metsätyönjohtajana. Hevosia oli lähes 30 ajamassa tukkia metsästä tien varteen, josta traktorit tai omat kuorma-autot hakivat tehtaalle. Ostohinta oli 32 markkaa kuutiolta. Sahapuolella mittana oli standardi. Käytössä olivat sahateollisuuden ohjekirjat vuodelta 1937 ja myöhemmn sodan jälkeen uudistetut ohjekirjat. Suorajärven jakokunta sai monen miljoonan markan kaupan, vanhan rahan aikaan. Vuonna 1963 poistettiin kaksi nollaa perästä, eli arvoa pienennettiin 100 kertaa -nykyrahassa. Lähde: Äänite Johan Vilhelm ja Antti Määttä.
Jyrkänkosken tehdasmiljöö eli valtavaa työllisyysaikaa vuosina 1945-1960. Kaikki paikalliset pääsivät töihin ja muualta Suomesta jouduttiin palkkaamaan sahan asettajia ja kuorma-auton kuljettajia. Tenho Moilanen sai presidentin luvalla ajokortin alaikäisenä, kun autonkuljettajista oli kova pula. Kuorma-autoilla vietiin puutavara Ouluun lastattavaksi laivoihin. Kaksi kuorma-autoa ajoi sahatavaran Ouluun Santaholmalle varastoon ja sieltä Anderssonin huolintaliike ne laivasi.
Henkilötilikirjan mukaan isojaon jälkeen pelkästään 1959 – 1960 yli 200 lähikylien metsänomistajaa myi sahatukkeja Kuusamon Jyrkänkoski Oy:lle.
Myös sahatukkien myyjät ostivat sahapuutavaraa ja höyläyttivät laudat sisustusmateriaaliksi. Suurimpia puutavaran ostajia olivat muun muassa Kuusamon ja Taivalkosken kunta, Kainuun Rajavartiolaitos, T.V.H., Kuusamon ja Taivalkosken sähkölaitokset ja suurimpana kaikista Imatran Voima ja Myllykosken voimalaitos. Lähes kymmenen ulkomaan kaupan asiakasta löytyi Iso-Britanniasta, Länsi-Saksasta, Hollannista, Tanskasta ja Ruotsista, pelkästään 1959-1960, lähes 20 miljoonan markan arvosta.
Vuotungin jakokunnasta ostettiin puita ja ne ajettiin Juumajoelle Paljakan puolelle. Sieltä tuli komeita tukkeja. Santaholman miehet kävivät ihailemassa tukkeja ja ostivatkin parhaat päältä. Pienemmät tukit jäi Jyrkänkoski Oy:lle. Yhtiöllä oli kolme kuorma-autoa. Hanhelan Olli ajoi Sussettia, Porvarin Sulo (Määttä) ajoi Volvoa ja Scaniaa ajoi A. Kekki, joka oli tullut Pohjois-Karjalasta ja asui konttoriasuintalossa. Autot hakivat tukit lanssiin, aurattiin tiet ja ajettiin valmiit puutavarat kohteisiinsa. Pelkästään Kuusamon alueen kouluja oli kymmenkunta koulua yhtä aikaa rakenteilla. Erityisesti Jyrkänkoski Oy:n höylä kävi useilla vuoroilla ja toimitti höylätavaraa kouluille ja myös Oulun puusepänverstaille. Sahatut puutavarat kuljetettiin Kuusamosta Ouluun ensi kertaa kuorma-autoilla. Rannikolla ”tukkiporvarit ” seurasivat mielenkiinnolla, että ”tuleeko siitä kannattavaa toimintaa”. Pinotavaraa toimitettiin puolipuhtaaksi kuorittuna. Tilalliset möivät pinotavaraa puolipuhtaaksi kuorittuna, ja lopulta uiton kautta ne siirtyivät meren rantaan. Sahahomma vanhalla sahalla oli pitemmän päälle alkeellista hommaa. Koneet olivat käytetyt jo tullessaan ja kymmenessä vuodessa ne olivat lähes loppuun kuluneet. Erimielisyyksiä osakkaiden välille syntyi koneiden uusimisen tarpeesta jo 1950- luvun lopulla. Lähde: Liippatehtaan tarinat osa IV, 1945 – 1968, Liippatehdas elpyy vientiin, äänitteet Moilaset ja Määtät.
Jyrkänkoskelle oli kehittynyt vireä oma ruukki. Puusaha ja höylä sekä mylly toimivat eri tehdassaleissa useilla vuoroilla. Hiilenpolttaja Kauppinen valmisti hiiliä Saunaniemessä itsellisenä yrittäjänä ja myi niitä Kuusamon Kovasin Oy:lle ja hehtolitroittain suoraan omille asiakkailleen. Hänen mökki sijaitsi miilunsa vieressä, jota piti vartioida yötä päivää. Saunaniemessä sijaitsi Timosen rakentama edustussauna, jota vuorotellen lämmittivät Porvarin eli kauppiaan väki ja joka toinen viikko Raivion väki eli Hilma ja Olga Moilanen. Paanajärven ja Tavajärven tien risteyksessä oli kaksi kauppaa, Otso ja Osuuskauppa. Joen takana oli oma Osuuskassa. Lisäksi Määttälässä ja Vuotungissa olivat omat kaupat.
Konttoriasuintalossa oli alkuun yksi pirtti. Toinen pirtti rakennettiin 1948 – 49 aiemman päälle työvoiman majoittamista varten. Samalla koko konttoriasuintalon hirsipinta sai laudoitetun ulkovuorauksen. Kaksi pirttiä päällekkäin ja molemmissa omat keittiöt palvelivat työläisiä. Yhteensä
talossa oli viisi keittiötä, yläkerrassa kamarit ja keittiö ja alakerrassa koskikamarit ja keittiö sekä konttori ja keittiö. Työntekijöitä majoittui pirteissä ja ison pirtin keittiöstä työntekijät saivat kaikki tarvittavat ruoat ja kahvit. Keittiöstä myytiin myös tupakkaa, virvokkeita ja makeisia.
Vuonna 1967 kaikki muuttui ja helpottui, kun vaarallinen tehtaan ja asuintalon välistä kulkeva vilkasliikenteinen Paanajärven tie siirrettiin konttoriasuintalon toiselle puolen. Se on nykyinen Vuotungintie. Tukkirekat ja traktorit toivat puutavaraa ja kuorma-autot ottivat lautatavaraa ja haketta kyytiin ja kuljettivat niitä jatkuvalla syötöllä Ouluun. Postiautoliikenne oli vilkasta. Saunaniemen sauna muutettiin kuivaamoksi ja siten puutavara saatiin kuivattuna laivaan. 1950- luvulla rakennettu kuivaamo paloi lähes uutena ja edustussauna oli käynyt tarpeettomaksi lähitalojen rakennettua omat saunat. Jyrkänkosken tehtaan omistajaksi 1960-luvun alusta tuli Johan Vilhelm Moilanen. Hän pyöritti sahaa ja toimitti täydennyseriä vieressä olevalle Vuotunki Oy:lle vuoteen 1968. Moilanen menehtyi syöpään 1968 ja siitä alkoi vanhan liippatehtaan kuolema.
Kuusamon Kovasin Oy/Kuusamon Jyrkänkoski Oy olivat harvoja laitoksia toisen maailmansodan päätyttyä, jotka tuottivat omalla koskisähköllä jauhoja, liippoja, sahapuutavaraa ja höylätavaraa jälleenrakentamiseen kouluille ja koteihin, mutta myös vientiin Eurooppaan. Näin tulovirta kylälle
ja ihmisille aukesi ilman erillisiä suuria investointeja. Vuotungin seudun kylät vaurastuivat. Lähde: Liippatehtaana tarinoita osa IV, 1945 – 1968, Liippatehdas elpyy vientitoimintaan, s. 77 – 83. Kuusamon Saha Oy/Vuotunki Oy
Veljekset Johan Vilhelm Määttä ja Antti Armas Määttä alkoivat suunnitella 1959 uutta sahaa Kiveliön eli Johan Vilhelm Määtän kotitalon viereiselle tontille ja ostivat Kuusamon kunnalta maa-alueen sahalaitosta varten. Veljekset irtautuivat Kuusamon Kovasin Oy:stä ja aloittivat vähitellen
Vuotunki Oy:ssä sahaustoiminnan. Kuusamon Jyrkänkoski Oy:n Länsi-Euroopan puutavara-asiakkaat siirtyivät Vuotunki Oy:lle. Jyrkänkoski Oy:n vanha saha tuotti kesäisin sahattua puutavaraa täydennyserinä vientiin Vuotunki Oy:n kautta.
”Sahan rakentaminen Kuntijärventien varteen alkoi Johan Vilhelm Määtän ja Antti Määätän toimesta 1960. Saha liitettiin valtakunnan sähköverkkoon. Oulusta Santaholmalta hankittiin 2 kpl pulinterisahoja, jotka olivat hyväkuntoisen näköiset, mutta olivat jo vanhanaikaisia. Asentajana oli jälleen Hentilä. Tavallinen määrä oli 800 kpl vuorokaudessa. Asetetut kierrostavoitteet täyttyivät.” Lahdentauksen sahalta, Pölkeiltä, J.V.Määttä kysyi Bernhard Pölkin asentajaa, Eino Jaakkolaa vakituiseksi koneiden ja laitteiden asentajaksi ja huoltajaksi. Eino Jaakkola päätti muuttaa Vuotunki Oy:n konttoriasuintaloon, ja Vuotunki Oy:n vakituiseksi työntekijäksi, ”kanta-ukoksi”.
Ensin rakentui saha ja tukkilanssi ja kuorimo. Lautatarha ja höylä rakennettiin seuraavaksi kylän isäntien pitkäaikaisille vuokramaille. Kesäisin saha toimi jopa kolmella vuorolla. Toimitusjohtana ja markkinointimiehenä toimi Johan Vilhelm Määttä. Metsäpuolen johtajana Antti Määttä. Sahan työnjohtajana oli Hannolan (Määttä) Lassi. Lautatarhan ja tavaran lähettäjinä olivat muun muassa Tauno Louhela, Aatos Keronen, Erkki Määttä. Vuotunki Oy toimi Kuntijärven tien molemmilla puolin. Saha työllisti kaikki lähikylien ihmiset lapsista vanhuksiin. Määtät myivät osuutensa Vuotunki Oy:stä 1974 Kuusamon Osuusmeijerille, joka jatkoi Vuotunki Oy:n saha- ja höylätoimintaa 1984 vuoteen saakka. Antti Määttä ei enää jatkanut sahayrittäjyyttä.
Johan Vilhelm Määtällä oli Kuusamon Puu Oy:n osakkeet hallussa vuodesta 1966 ja hän jatkoi sahamiesuraa Kuusamon Lahden takana ja Taivalkoskella 1980-luvulle. Lähde Kuusamo 150 -teollisuus, 1868 – 2023, s.140 – 145.
Veljekset Pölkki – saha kirkonkylässä Lahden takana
Kyyjärveltä vuonna 1939 ensin Posion Aholaan muuttaneet Pölkin veljekset sahasivat puutavaraa kenttäsirkkelillä. Syksystä 1942 kevääseen 1944 Pölkit
sahasivat ratapölkkyjä saksalaisille Taivalkosken Isoonkumpuun Kenttäradalle. Evakkoon he menivät entiselle kotiseudulleen Kyyjärvelle, jossa suvulla oli pitkät perinteet sahateollisuudessa. Sodan päätyttyä he palasivat Kuusamoon, kaminalliseen maakuoppaan. Heidän perheet palasivat 1946 – 47 Kuusamoon.
Alkuun Bernhard Pölkki sukunsa kanssa sahasi Sossonniementien risteyksessä. Höyrysahan Pölkit rakensivat 1949 – 50 Kolvankijokisuuhun. Asuintalot he
rakensivat lähelle sahaa Lahden taakse. Höylä rakennettiin myöhemmin joen toiselle puolen.
Pölkit myivät sahan 1954 Joel Pekkaselle ja diplomi-insinööri Tennilälle, jotka perustivat Kuusamon Puu Oy:n. Yhtiö avasi sahatavaran myynnin Iso-Britanniaan. Lahdentauksen saha paloi lämpölaitosta ja höylää lukuun ottamatta 1965. Yhtiön osakkeet tulivat myyntiin. Kuusamon kunta oli kiinnostunut maista, mutta ei rakennuksista eikä yritystoiminnasta. Lopulta osakkeet päätyivät Johan Vilhelm Määtän käsiin. Vuosina 1966 – 1974 Lahdentakana harjoitettiin höyläystoimintaa ja paikallismyyntiä. Puutavara tuli Jyrkänkoskelta Vuotunki Oy:n sahalta. Myynnissä oli myös rakennustarvikkeita. Pölkkien ja Kuusamon Puu Oy:n saha- ja höylätoiminta oli merkittävä rakennusmatriaalien toimiattaja Kuusamon kirkonkylällä.
Lähde: Kuusamo 150 -teollisuus, 1868 – 2023, s. 158 – 160. Arkisto: Vesa Pölkki.
Muita sahatavaran toimittajia
Toinen maailmansota oli erityisen vaikeaa rajaseudun kylien osalta, ei pelkästään sotaan ja evakkoon joutumisen takia, vaan pienten koskimyllyjen ja laitosten polttamisen takia. Oma virkavalta oli saanut määräyksen polttaa rajaseudun kylistä kaikki tukikohdat, joita miehittäjät, neuvostojoukot voisivat käyttää hyväkseen. Virkavallan toimesta tilojen rakennukset ja myös Suininginkosken ja Saunakosken liippatehtaat paloivat. Jyrkänkosken liippatehtaan vastarannalla ollut mylly- ja sahalaitos oli tuhkana sodan päätyttyä. Jokien ja koskien äärellä lähes kaikilla kylillä olivat omat jauhomyllyt ja vähintään pärehöylät. Joissakin oli jopa sirkkelisahat. Liikkuvat sirkkelit sahaosuuuskuntineen yleistyivät toisen maailmansodan jälkeen. Maikun höylä kiersi Kuusamon sivukylillä pitkälle 1960-luvulle.
Ainoastaan Kuusamon Jyrkänkosken liippatehtaalla oli vuodesta 1925 lähtien omasta koskesta turbiini-generaattorilaitoksesta tuotettu sähkö. Oijuskoskeen 1930-1931 rakennettu sähkölaitos tuotti rajoitetusti sähköä Kuusamon kirkonkylälle. Sähkölaitos oli jäänyt evakkoon lähtijöiltä toimintaan. Viikon ajan saksalaiset olivat saanet siitä sähköä, kunnes Kuusamoon menevällä linjalla muuntaja oli räjähtänyt. Oijuskosken laitoksen osti Koillis-Pohjan Sähkö Oy, joka lakkautti sen vuonna 1952. Valtio ja valtionyhtiö olivat miettineet ja suunnitelleet Kuusamon koskien nopeaa hyödyntämistä jälleenrakennuksessa. Lännessä ja pohjoisessa villinä vellonut koskikauppakilpailu rantautui myös Kuusamoon ja sai aikaan kuuluisan koskisodan. Kuusinkijoen Myllykosken voimalaitoksen suunnittelu oli pitkällä valtion omassa suunnitteluosastossa heti sodan jälkeen ja laitos rakentuikin vaivihkaa vuoteen 1956 mennessä. Pohjois-Kuusamon sahalaitoksia 1960-luvulla Virranniemien sahan ensimmäinen perustamisasiakirja perustaa Pohjois-Kuusamoon saha on päivätty 23.3.1961. Oulangan Saha Oy:n perustamisasiakirjan allekirjoittajat olivat Erkki Virranniemi, K. A. Tahkola, Uuno Virkkula ja Tauno Tonteri. Kokouksessa olivat läsnä Oulun läänin teollistamisliiton asiamies R. T. Koskinen, Koillis-Suomen Metsänhoitolautakunnan edustaja metsänhoitaja Antero Mäkijärvi sekä puolenkymmentä Kuusamon kunnan teollistamislautakunnan jäsentä lautakunnan puheenjohtajan J. P. Kantolan johdolla. Kaikkia osakkeita ei saatu merkittyä, joten yhtiö jäi perustamatta. Erkki Virranniemen isä U. A. Virranniemi tuki poikiensa hanketta perustaa saha. Lopulta Virranniemen Saha Osakeyhtiön perustamisasiakirja allekirjoitettiin.
Toimialaksi oli kirjattu kaiken laatuinen puutavaran osto ja myynti, jalostus ja maastavienti. Saha aloitti Kantojoella toimintansa 1965 Ari-koneistoisella pyörösahalaitoksella. Pian etäisyydet sieltä todettiin liian pitkäksi. Uutta sahalaitosta varten oli hankittu maa-alue viitostien varresta läheltä Kuusamon keskustaa. Ensimmäinen nimi Virranniemi Oy ei mennyt kaupparekisterissä läpi. Yhtiön lopullinen nimi oli Pölkky Oy. Varsinaisen toiminnan yhtiö aloitti 1969. Lähde: Kuusamo 150 -teollisuus, 1868 – 2023, s. 254 – 255.
Kurtin veljesten sahan tarina oli alkanut 1950-luvulla kolmen veljeksen sahatessa puutavaraa omalla tontillaan Kurtinvaarassa. Myöhemmin 1960 he rakensivat saharakennuksen Käylään. Käylän kirkonkylän rannalla toimi 1950 -luvulla Siirtosahat Oy, joka oli mukana Käylän kirkon rakentamisprojektissa. Lähde: Kuusamo 150 -teollisuus, 1868 – 2023.
Kuusamon kirkot jälleenrakentamisen onnistumisen pysyviä muistomerkkejä
Arvokkaimpana taideteoksena ja kestävänä muistomerkkinä jälleenrakentamisesta on nykyinen Kuusamon kirkko, joka on rakennettu sodan aikana palaneen Kuusamon kirkon paikalle. Uuden kirkon suunnittelu alkoi heti tiedustelukäyntien jälkeen. Kirkon rakentaminen eteni nopeasti amerikkalaisten lahjoitusvaroilla ja muiden seurakuntien lahjoitusvaroilla. Uusi kirkko vihittiin käyttöön 1951. Kirkon hohtoa ei himmennä yhtään se, että saatujen tietojen mukaan kirkon kivet ja kivenhakkaajat tulivat pääasiassa Sallasta. Kuusamon nykyinen kirkko on kivestä ja on merkittävin monumentti, joka vahvistaa kuusamolaisten identiteettiä sekä luo uskoa tulevaisuuteen. Paanajärven kirkko koki myös surullisen kohtalon toisessa maailmansodassa. Kirkkohallitus ja kirkon keskusrahasto avustivat uuden kirkon rakentamisessa Käylän kirkolle.
Lähialueiden maanomistajat lahjoittivat Käylän kirkkoon tarvittavat tukkipuut, jotka toimitettiin työstettäväksi Siirtosahat Oy:lle, joka toimi 1960-luvun alkuun. Kuusamon seurakunta osti puutavaran Käylän rajaseutukirkkoon 1950 – 1956. Kirkon keskusrahasto palkkasi pitkään rajaseutukirkkoon sekä papin että rajaseutusisaren auttamaan rajaseudun murheellisista kohtaloista ylipääsemiseksi.
Rukasta alkoi muodostua Paanajärven korvike. Kuusamon matkailun virittäminen sodan jälkeen oli Kuusamon kunnan ja myös Isojakoa tekemään tulleiden henkilöiden yhteinen tavoite. Kuusamossa Vuotungin kylä oli ennen sotaa yksi Kuusamon vauraimpia kyliä ja Paanajärventie vanhin Suomen
matkailureitti pohjoisessa.
Kuusamon Jyrkänkosken Liippatehtaan säilymisen takia tehdas käynnistyi reilussa parissa viikossa. Miljoonien liippojen myötä Kuusamoon ja Jyrkänkoskelle alkoi virrata tuloja, jotka olivat elintärkeitä koko alueen jälleenrakentamisessa. Isojako oli viivästynyt, mutta heti sen valmistuttua alkoi puiden leimaus ja tilojen metsistä sahatukit matkasivat sahoille. Heikkilän, Vuotungin ja Suorajärven jakokunnat olivat Metsähallituksen ohella mekittävimmät tukkipuiden toimittajat Kuusamon Jyrkänkoski Oy:n sahalle. Vielä 1959 -1960 alueen kylien asukkaat saivat metsän myynnistä miljoonien tulot ja kyläläiset saivat työtä ja toimeentuloa. Henkilötilikirjasta 1950- luvulta voidaan todeta, että miljoonia markkoja kivi- ja puutuloja virtasi Kuusamoon. Myös kaikki alueen sähköyhtiöt olivat isoja asiakkaita Jyrkänkoski Oy:lle. Vientitulot Englannista, Länsi-Saksasta, Hollannista, Tanskasta ja Ruotsista Kuusamon Jyrkänkoski Oy:lle ja Kuusamon Kovasin Oy:lle toivat vaurautta Vuotungin seudun kylille ja maanomistajille. Ennen isojakoa erikoisluvilla myös Kuusamon kunta ja jälleenrakennushoitokunta järjestivät lupia muun muassa Kuntivaaraan.
Surullisen kuuluisa koskisota jätti Kuusamoon oman muistomerkin Myllykosken voimalaitoksen muodossa. Laitos valmistui 1956 alkaen tuottaa sähköä valtakunnan verkkoon. Kuusamon sähköistäminen eteni ja 1960-luvulla myös syrjäkylät saivat sähköt ja puhelimet. Jyrkänkoskella ne olivat olleet jo 1920-luvulta lähtien. Kuusamon kirkonkylän jälleenrakentaminen oli alkuun paljon tuskallisempaa. Väliaikaisina asuntoina olivat maakuopat, korsut ja parakit sekä palamatta jääneet saunat.
Pölkkien höyrysaha ja höylä olivat ensiarvoisen tärkeitä jälleenrakentamisen etenemisessä kirkonkylän alueella. Kiertävät kenttäsirkkelit kävivät kuumana auttaessaan jälleenrakentamista niin kirkonkylässä kuin maaseudulla, jonne oli perustettu omia yhtymiä. Kirkonkylän rakentaminen tapahtui talo talolta, ilman että merkittävää kaavan uustarkastelua olisi tehty. Jälleenrakentamisen keskeisin havainto liittyy materiaaleihin. Hirsirakentaminen oli vähäistä. Lautarakentaminen sisältäen sahanpurut, kutterit tai sammaleet eristeinä kuvastavat tukalaa tilannetta rakennustarvikkeista, mutta pulaa oli myös kaikista muista tarvikkeista. Sieltä juontaa sanonta, että ”joku tarvike on ”kortilla”. Kahvi ja sokeri olivat eräitä ”korttituotteita”.
Henkinen ilmapiiri sodasta selviämisen kamppailussa oli yhteinen. Lähes jokaisesta perheestä oli joku kaatunut tai menehtynyt sairaskohtauksiin. Suru oli yhteinen ja käsinkosketeltava. Äidit laskivat sodan jälkeen rauhan vuosia, kuinka mones rauhan vuosi kulloinkin oli menossa.
Jälleenrakentamisessa merkittävää oli perheen perustamisen vietti, joka oli suuri ja monet rakkaustarinat kertovat omia selviytymistarinoita. Pariskunnat tukivat toisiaan ja näin pystyivät hoitamaan toistensa sotatraumoja.
Kuusamo kasvoi liippapitäjästä kansainvälisyyteen metsistä ennakkoluulottomien tehtailijoiden viedessä sahateollisuuden viestikapulaa tehtailijalta toiselle. Ihmeellistä varjelusta Jyrkänkosken liippatehtaan säilymisestä voidaan vain arvailla. Oma tarkoitus on ollut myös sillä että osa tehtailijoista oli tullut nimenomaan muualta. Paikallisilla olisi ollut mahdollisuus ottaa Jyrkänkosken tehdas haltuun. Etelän miehet toivat tullessaan laajakatseisuutta, tietoja ja taitoja sekä yhteystietoja maailmalta. Paikalliset saivat oppia muualta tulleilta tehtailijoilta ja vasta sodan jälkeen, oltuaan aikaisempien tehtailijoiden töissä, kylän miehet tarttuivat mahdollisuuteen ostaa Jyrkänkosken tehdas Kansallispankilta. Toteutunut isojako vapautti Kuusamon metsät kaikenlaiseen metsä- ja puuteollisuusyrittämiseen. Hirsirakentaminen oli ollut ikiaikainen rakentamismuoto, johon yhdistettynä sahateollisuus ja siitä saatu vientitulo on nostanut Kuusamon kohti kansainvälisyyttä.
Lähteet:
ARK Valma Lämsä /Kirjoissa omat lähdeluettelot
Lippatehtaan tarinoita osa I 1912 – 1920, Liippatehtaan perustaminen.
Liippatehtaan tarinoita osa II 1920 – 1932, Liippatehtaan loistoaika.
Liippatehtaan tarinoita osa III, 1933 – 1945, Pankin ja sodan aika.
Liippatehtaan tarinoita osa IV, 1945 – 1968, Liippatehdas elpyy vientitoimintaan.
Kuusamo 150 -teollisuus, 1868 – 2023, Liippapitäjästä kansainvälisyyteen.